ISÄ AURINKOINEN JA NÄPISTELY

 

Presidentinvaalit lähestyvät, ja medianlukutaitoa tarvitaan entistä enemmän. Tiedonvälitysviisari painuu alemmaksi ja propagandaviisari ylemmäksi.

Lukaisin parin päivän takaisista MTV-Uutisista Helena Petäistön kolumnin (14.1.). Hänen paljon kuplivaa Ranska-tietoutta tarjoilevat kirjoituksensa ja kirjansa ovat olleet aina ilahduttavia, ja hänen ulkosuomalainen näkemyksensä poliittisista asioista on virkistävää.

Nyt hän kuitenkin innostui teilaamaan useita Suomen presidenttiehdokkaita. Hän kirjoitti henkilökohtaisesti tuntemistaan ehdokkaista: Olli Rehnistä, Alexander Stubbista ja Jutta Urpilaisesta. Petäistön mukaan Rehn ”kasvoi tehtävän [EU-komissaarin] mukana uuteen dimensioon ja hänen paineensietokykynsä sai arvostusta”. Urpilainen taas hurmasi Ranskan presidentti Hollanden niin, että pienen Suomen vähäpätöinen ministeri kutsuttiin Elysée-palatsiin tapaamaan presidentin. ”Täysin protokollan vastaista”, Petäistö hehkuttaa ja kertoo laveasti tapauksen erinomaisuudesta. Hollande – jota Petäistö kutsuu Isä Aurinkoiseksi – tulee jopa ulos palatsista ”ilmiselvästi vieraansa lumoissa” pihalle saakka ”kättelemään minuakin, suomalaista toimittajaa, mikä oli aivan kaiken etiketin vastaista”.

Ilmeisesti Petäistö oli sokaistunut sekä Isä Aurinkoisen valonsäteistä että hänen käsiensä kosketuksesta.

Hän oli myös sokaistunut Rehnin ja Urpilaisen erinomaisuudesta. Tai pikemminkin: hän propagoi näiden presidenttiehdokkaiden puolesta.

Stubb sen sijaan sai kuulla kunniansa, hän kun ”onnistui suututtamaan Ranskan presidentin”. Siitä olikin hyvä toimittajan ponnistaa heittämään mahdollisimman paljon lokaa Stubbin päälle eri syistä.

Presidenttipeliä, ei kuplivaa ja viisaan hienostunutta tekstiä, kuten yleensä saamme tältä toimittajalta lukea.

---

Helsingin Sanomat on päätoimittajavaihdoksesta huolimatta yhä suurelta osin (lue: enemmistö toimittajia on) vihreiden äänenkannattaja.

Lehti jatkaa tinkimättömällä linjallaan. Myös hallituksenvastaista peliä ehtii pelata pressanvaalien jännityksen keskellä. On varsin innovatiivista – ja tyypillistä Hesarin salavaikuttamiselle – antaa palstatilaa täysin käsittämättömästi jollekin näyttelijälle, jonka yhteiskunnallisten tietojen puutetta lehti tuo nolosti kaiken maailman nähtäväksi.

Amanda Palo saattaa olla hieno näyttelijä, mutta hänen keskeneräiset ajatuksensa varastamisen sallimisesta ja varastamishäpeästä ynnä muusta epämääräisestä eivät tyydytä vaativaa lukijaa. Miksi häntä siis haastateltiin valtakunnan ykköslehteen (HS, 15.1.)?

Luin uteliaana jutun ymmärtääkseni syyn Palon nostamiseen tärkeäksi aiheeksi.

Ja tulihan se sieltä, propagandistisiin tarpeisiin sopivat rivit. Ensin ”hän ei säästele sanojaan arvostellessaan nykyistä hallitusta”. Sitten, upean sotkuisesti ajatellen: ”…lisääntyvä varastelu on seurausta oikeistolaisesta politiikasta…” Ja lopulta mainitaan vielä erikseen tuo pahispuolue Kokoomus.

Näin sitten jää kytemään lukijan mieleen, ehkä vain alitajuntaan, tällainen ajatus: Pahat oikeistolaiset häpäisevät köyhiä, ja ratkaisu tähän on näpistely kaupoissa.

Eikä HS mitenkään analysoi aihetta, tai tuo esille vastakkaisia ajatuksia tai paljasta Palo-paran ajatusrakennelman heikkouksia. Ei – tämähän oli haastattelu.

Mutta miksi? No, pienikin myyräntyö pahaa oikeistoa vastaan on aina askel eteenpäin! Ja meiltä poloisilta lukijoilta jää lukematta jotain merkityksellistä tällaisen palstatilan ala-arvoisen täytteen vuoksi.

---

Olen pitkään harkinnut kirjoittavani jotakin kuuluisan, nyt jo 95-vuotiaan, ukrainalais-juutalaista alkuperää olevan amerikkalaisen intellektuellin Noam Chomskyn ajatusten pohjalta. Häntä pidetään vasemmistoon kallellaan olevana, mutta suuri osa hänen ajatuksistaan on varsin yleisinhimillisiä, puolue- ja aaterajoja rikkovaa.

Chomsky kirjoittaa: ”Älykäs tapa pitää ihmiset passiivisina ja tottelevaisina on rajoittaa tiukasti hyväksyttävien mielipiteiden kirjoa, mutta sallia hyvin vilkas keskustelu tämän kirjon sisällä - jopa rohkaista kriittisempiä ja toisinajattelevia näkemyksiä. Tämä antaa ihmisille tunteen, että meneillään on vapaata ajattelua, vaikka koko ajan järjestelmän oletuksia vahvistetaan keskustelun kirjolle asetetuilla rajoituksilla." (käännös DeepL)

Suomessakin media pyrkii liian usein Chomskyn tarkoittamaan tavoitteeseen, tietäen hyvin, että lehden julkaisemat asiat päätyvät keskusteluun. Nyt me saamme väitellä Amanda Palon ajatuksista puolesta/vastaan.

Samaan aikaan ei Helsingin Sanomat eikä Yle vastoin normaalikäytäntöä ole vähään aikaan julkaissut vaaligallupeja, jotka olisivat pohjana paljon tärkeämmälle keskustelulle. Miksi?

Twitter-X kohisee vastauksia. Yksi niistä on tärkeä, jos se pitää paikkaansa. Gallup on tehty, mutta sen ennuste ohjaisi kansaa äänestämään väärään suuntaan. Erityisesti on mainittu Halla-Ahon oletettu kannatuksen liiallinen lisääntyminen.

Spekulointia tietenkin, ja syyt voivat olla toisaalla. Mutta tuntien niin HS:n kuin Ylen toimittajien toiminnan ja tavoitteet en ihmettelisi, vaikka meidät ohjattaisiin Amanda Palon hellään huomaan juuri tällaisista syistä. Mitä merkitystä on Palon ajatusten rinnalla tiedolla siitä, miten kansa reagoi presidentinvaaleihin?

SANALEIKEISTÄ SANAVAKAVUUTEEN

 

Sanoilla on mukava leikkiä. Tosin leikkiminen voi olla myös vaarallista, sillä sanoilla meitä pystytään ohjaamaan usein enemmän kuin luettelemalla kaikki tosiasiat. Mieti kahta eri tapaa kertoa uutinen:

1) ”Audikuski tuhosi naisen elämän lanaamalla hänet maahan ylinopeutta ajaessaan.”

2) ”Neljän promillen humalassa toikkaroinut nainen käveli arvaamatta auton eteen moottoritiellä. Auto ajoi lähes sallittua nopeutta.”  

Molemmat kertoivat osan faktasta. Molemmilla pyritään vaikuttamaan mielikuviisi.

Ei ole ihme, että joitakin sanoja ja sanontoja pyritään kieltämään ja joitakin käyttämään iskulauseissa hokemana. Hämmästyttävää on, kuinka nopeasti kielletyt sanat muuttuvat kunkin muodikkaan poliittisen virtauksen mukana, ja kuinka nopeasti jotkin iskusanat juurtuvat kielenkäyttöön – ja katoavat unohduksen hämärään.

Kuka muistaa, että joskus sanoja ”jalous” ja ”ylevyys” käytettiin paljon ja tosissaan? Entä kuka muistaa, että joskus oli aika jolloin sanaa ”vastuullisuus” ei hoettu jokaisessa yhteiskunnallisessa puheenvuorossa?

N-sanaa en uskalla panna tähän blogiin. Viisikymmentä vuotta sitten se oli aivan tavanomainen sana. Joskus sitä käytettiin ivallisesti, väheksyen N-rotua, joskus se taas oli täysin neutraali tai jopa positiivinen. N-musiikkikulttuuria ihannoitiin monissa piireissä. N-mellakat Yhdysvalloissa mainittiin uutisissa, eikä uutinen sanaa käyttämällä ottanut kantaa N:ien hyvyyteen/huonouteen. N:ille naurettiin heiden kuvitellun alkeellisuutensa vuoksi.

Nykyään joku (kuka?) on päättänyt, että N on pejoratiivinen, halveksuva sana. Siksi puhumme vain mustista tai ruskeista tai pelkästään ihmisistä tai afrikkalaisperäisistä tai… Ehkä ajatuksemmekin muuttuvat samalla?

Poliittisesti aktiivisella 1970-luvulla Suomen vasemmisto identifioi itseään käyttämillään sananvalinnoilla. Tässä muutama esimerkki:

• ”Rauha” tai ”rauhanliike” eivät tarkoittaneet rauhan edistämistä vaan sitoutumista Neuvostoliiton johtaman sosialististen maiden Varsovan sotilasliiton tavoitteisiin, ja samalla kaiken Yhdysvaltojen sotilasoperaatioiden tuomitsemista. ”Rauhanpuolustajat” oli yhdistys, joka oli äärivasemmiston ase, ei valkoinen kyyhky.
• ”Edistys” ei suinkaan tarkoittanut edistystä laajassa merkityksessä vaan vasemmistopuolueiden tavoitteiden toteutumista, joihin tuolloin vielä kuului muun muassa finanssilaitosten ja lääketeollisuuden ottaminen yhteiskunnan haltuun. ”Edistys” oli myös muita yhteiskunnan muutoksia Marxin oppien mukaisesti. ”Edistyksellisyys” ei tarkoittanut esimerkiksi lääketieteen edistymistä vaan Marxin oppirakennelmien toteuttamista.
• ”Tieteellinen marksilaisuus” ei ollut tieteellisyyttä vaan yritystä luoda erään sittemmin epämuodikkaaksi muuttuneen 1800-luvun ajattelijan kirjoitusten ympärille tieteellisyyden kuvitelma, jolla vallankumouksellinen vasemmistoliike saattoi todistaa, ettei kyse ollut vain tunteenomaisesta hyppimisestä kaduilla banderollien kanssa.
• ”Porvarillinen hegemonia” oli ehdottomasti vastustettava asia. ”Porvarillinen” tarkoitti vasemmistolle jotain todella kammottavaa ja pahaa – eikä suinkaan sitä tavallisten pulliaisten ei-sosialistista ajatusmaailmaa, jota suomalaisten enemmistö kannatti silloin ja vielä nykyäänkin. ”Hegemonia” oli hienosteleva ja vasemmiston suussa myös tuomitseva sana, joka antoi ymmärtää, että porvareilla ja porvarillisella ajatusmaailmalla oli tuomittava ylivalta yhteiskunnassa. Tosiasiassa kyse oli demokratian soveltamisen tuloksesta. Joka vaaleissa porvarit voittivat. Siksi porvareilla oli ylivalta. Eivät he kyllä porvareita olleet sanan historiallisessa merkityksessä. Ennen puhuttiin kaupunkien porvareista, joita olivat muun muassa kauppiaat. ”Porvari” oli vasemmistolle kirosana, joka tarkoitti – arvasit oikein – henkilöä, joka oli haluton lähtemään rakentamaan sosialismia.

Nykyään on samanlaista.

On tärkeä huomata, että vasemmisto kaappasi menestyksekkäästi omaan käyttöönsä edellä mainitun kaltaisia tavallisia, yleisiä sanoja, joiden todellinen merkitys oli laajempi ja tulkinnanvaraisempi. Samaan taikatemppuun vasemmisto kykenee yhä nykyään, ihme kumma. Vain persut ovat kyenneet tekemään jotain vastaavaa omalla maahanmuuttokriittisellä sanastollaan.

Olen kerännyt listaa nykyhetken ”edistyksellisten” hienostelevista sanoista. Kun kuulen/ näen jonkun käyttävän jotain näistä sanoista, tiedän että pitää olla varuillaan. Hän on hyvin todennäköisesti ominut papukaijamaisesti ideologien propagandasanaston ja käyttää sitä ajattelematta syvällisesti ja itsenäisesti – ja samalla hän toimii tarkoitushakuisesti, edistääkseen ideologiaa, ei ihmisten reealimaailman hyvää elämää.

Ja hän kuulostaa viisaammalta ulkoa opittuine ajatuksineen ja fraaseineen. Paitsi jos kuuntelee riittävän tarkasti ja on itse aktiivisesti selvittänyt asioiden todellista sisältöä itselleen. Useimmissa tärkeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä eivät iskulauseet ja -sanat riitä kertomaan kaikkea. Tosielämässä ollaan aina harmaalla vyöhykkeellä, ei hienolta kuulostavan sananhelinän maalaamassa mustavalkoisessa maailmassa.

Toivon, että kun luet tai kuulet jonkin seuraavista sanoista, muistat, että kyseessä saattaa olla propagandistinen, todennäköisesti yksipuolinen näkemys. Kyseenalaista kuulemasi ja ota selvää asioista. Ja selvitä myös, mitä kuulemasi sanat oikeasti tarkoittavat.

Tässä listaa. Täydennän sitä itselleni jatkuvasti.

Inklusiivinen, identiteetti, toiseuttaminen, patriarkaatin ylivalta, voimaantuminen, kehohäpeä, kehopositiivisuus, sukupuolineutraali, binäärinen, cis-ihmiset, sukupuolittaminen, kulttuurinen appropriaatio, intersektionaalinen feminismi, sukupuolitietoinen budjetti, heteronormatiivisuus, rodullistaminen, manspleinaaminen, tone policing, toksinen maskuliinisuus, kriittinen rotuteoria, turvallinen tila, feministinen ulkopolitiikka…

En aio nyt analysoida jokaista sanaa. Tässä vain yksi esimerkki:

”Kriittinen rotuteoria” ei tosiasiassa tarkoita kriittisyyttä eikä oikein teoriaakaan. Se merkitsee yksinkertaisesti erään poliittisen suuntauksen väitettä siitä, että jokainen valkoinen ihminen on aina rasisti. Iskusanojen ulkopuolisessa todellisuudessa tätä väitettä voidaan eritellä, ja siihen on helppo löytää vastaväitteitä ja historiallisia vaiheita sekä muutoksia. Lopputulos analyysistä olisi tietenkin aivan jotain muuta kuin sen käyttö propagandistien suussa tarkoittaa.

2024 -KAUNISTA VAI RUMAA

 

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää uutta vuotta!

Olen huomannut monen tässä vuodenvaihteessa toivottavan parempaa vuotta kuin edellinen. Syykin on selvä; monet ovat suoraan siihen viitanneet.

Meitä painostavat sodat, maailmanpolitiikan levottomuus, joka enteilee pahaa, Venäjän ”ilkeilyt”, termi, jota presidentti Niinistö on käyttänyt, Suomen laskukausi, joka on kääntymässä lamaksi, maamme pakollinen säästökuuri, joka uhkaa tuoda riesaksemme köyhtymisen lisäksi myös lyhytnäköisiä puoluepoliittisia kiistoja ja ammattiyhdistysliikkeen itsekeskeistä teutarointia poliittisine lakkoineen ja uhitteluineen – vai pitäisikö sanoa niitäkin ilkeilyksi.

Toinenkin syy tuli mieleen tuosta sananvalinnasta. Sanonta parempaa vuotta pitää sisällään ajatuksen maailmasta, joka kehittyy universaalisti parempaan suuntaan. Jotkut kutsuvat tätä kehitysuskoksi.

Antiikin kreikkalaiset näkivät asian toisin. Heille menneisyydessä oli ollut kulta-aika, joka taantui hopea-ajaksi ja lopulta rauta-ajaksi. Mennyt maailma oli heille ihannetila, josta taannuttiin vähitellen. Käsitys oli varmaan pessimistinen ja ilmentymä sananlaskusta (jota ei ehkä tuolloin ollut vielä olemassa) aika kultaa muistot. Kreikkalaisille muistojen sijassa olivat osin legendat, sadut.

Maailma ei välttämättä mene huonompaan eikä parempaan suuntaan. Ehkä kehitysusko ja kreikkalainen alistuminen maailman ovat molemmat illuusioita, halua selittää maailma ja historia jollain tapaa loogiseksi, yhteen suuntaan kulkevaksi jatkumoksi.

Ehkä ihmisten maailma onkin kuin vuorovesi. Meitä saattaa odottaa varsin huonot ajat. Ja sitten taas hyvät.

Joku ottaa esille tieteen ja tekniikan saavutukset, ja huudahtaa: Mehän menemme koko ajan eteenpäin!

Toivottavasti menemme. Siis toivottavasti. Olisi mielenkiintoista ja samalla turhauttavaa sekä pessimismiä ruokkivaa käydä läpi ihmiskunnan kehitystä, erityisesti sen paria viime vuosisataa, ja katsoa ennakkoluulottomasti kunkin saavutuksen ja parannuksen kokonaisuus mahdollisuuksineen ja uhkineen.

Miten olisi atomivoima? Pommit >< puhdas energia. Valtava globaali taloudellinen kehitys? Köyhyyden radikaali vähentäminen >< ilmaston saastuminen. Lääketiede? Monien sairauksien poistuminen lopullisesti ja ihmisten keski-iän kasvaminen >< maapallon ylikansoitus ja resurssien riistokäyttö.

--

Menen lähemmäksi tämän hetken kommentointia.

Vihreiden pitkäaikainen vaikuttaja Pekka Sauri kirjoitti vuoden vaihteessa julkisen päivityksen Facebookiin. Hän sanoi muun muassa näin (kursivointi minun): ”Tieteen ja teknologian huima kehitys on tuonut sivilisaation uuden vaiheen partaalle: ihmiskunnan on nyt opittava neuvottelemaan ja sopimaan keskinäisistä asioistaan niin, että uhat saadaan hallintaan ja yhteinen hyvä toteutuu”.

Sauri jatkaa (kursivointi minun): ”Täällä Suomessa meillä luulisi olevan erinomaiset edellytykset uuden keskustelukulttuurin luomiseen yli elämänkatsomusten rajan.”

Menneisyyden ihannoinnin ja kehitysuskon väliin jää tällaisia opettajia, jotka yrittävät toteuttaa ihanteitaan, mutta eivät kerro meille reaalimaailmasta eivätkä ihmiskunnan historiasta.

Pari kommenttia näihin Saurin lauseisiin.

Moni ajattelija ja uskonnon johtaja vuosituhansien aikana on saarnannut rauhaa ja rakkautta – eli Saurin mainitsemaa neuvottelua ja sopimista. Kiistat, selkään puukottamiset ja sodat ovat silti jatkuneet yhteistyöhalukkuuden ja rauhan rinnalla.

Pekka Saurillakaan, vaikka viisas mies onkin, ei riitä auktoriteettia muuttaa ihmiskunnan skitsofreenista perusolemusta.

Meillä on aina ollut ja tulee aina olemaan niin sotahulluja nihilistejä kuin lempeitä, valoisia opettajia. Lue historiasi ja muista koulutuksesi, haluaisin sanoa psykologi Saurille. Kaiva eteesi Raamattu, ja katso sen väkivaltaista historiankirjoitusta ja rakkauden julistusta! Lue rinnakkain Senecan tai Erasmuksen kirjoituksia ja kuvauksia Pohjois-Amerikan kuvottavista intiaanisodista!

On turha yrittää opettaa meitä kokonaisena kansana tai ihmiskuntana. Osa meistä osaa jo, osa menee menojaan seuraavaan rettelöintiin, ilkeilyyn tai sotaan. Rikollisia ja psykopaatteja on aina. Mutta: toki opettajia tarvitaan, sillä he saavat oppilaita ja opetuslapsia.

Ehkä muutama väkivaltaan ja rettelöintiin hairahtanutkin uskoo Pekka Saurin sanoja ja muuttaa elämänpolkuaan.  

Toinen kommentti: En ymmärrä, miksi juuri Suomessa olisi erinomaiset edellytykset keskustelukulttuurin parantamiseen. Saurilla on vivahdus kehitysuskoa lauseessaan. Hän ei perustele ajatustaan, mutta oletan, että hän kuvittelee Suomen erinomaisen koulutuksen sekä tieteen ja tekniikan kehityksen olevan taustalla.

Pari muistutusta. Tiedon lisääntyminen ei ole sama kuin sivistyksen lisääntyminen. Ehkä jossain blogissani palaan tähän aiheeseen. Sanotaan nyt kuitenkin vain, että Suomessa ei ole koskaan ollut niin paljon koulutettuja ihmisiä kuin juuri nyt. Itse kukin voi todeta, kuinka sivistymätöntä keskustelu silti niin julkisuudessa kuin yksityisesti on.

Historiaa kirjoista ja lehdistä tutkineena voisin väittää, että keskustelu Suomessa on sivistymättömämpää kuin koskaan aiemmin. Liian monella ei tunnu olevan mitään rajoja eikä sääntöjä.

Sivistys on itsekuria, itsekontrollia, sitoutumista yhteisiin sääntöihin. Niitä Suomessa on juuri nyt ehkä vähemmän kuin koskaan. Vanha sivistyneistö arvoineen työnnettiin lokaan eikä tilalle ole tullut oikein mitään muuta kuin arvorelativistista hällä-väliä – ajattelua ja harhaan mennyttä kaiken suvaitsemista.  Yhtenäiskulttuuri voi olla mennyttä, mutta tuo menetys ei edistä sitä, mitä Sauri tuntuu toivovan.

Kuten sanottua, palaan ehkä tähän asiaan. Se on yksi tärkeimmistä kohtaloamme säätelevistä seikoista.

Mutta nyt siis vain hyvää uutta vuotta – ja sivistyneempää sellaista!