EI OLE KIIRE - IHAN TOTTA

Hyvää joulua kaikille lukijoilleni!

Sesongin tervehdykset, sanoisi joku mutta tarkoittaa samaa. On lomasesonki, joulu tai vaikkapa Saturnalia-juhla. Mikä tahansa niistä, mutta kyse on hengähdystauosta. Myös niillä, jotka sanovat haluavansa paeta jouluun liittyvää hulabaloota ja matkustavat jonnekin kauas.

Toivotin ystävälleni hyvää joulua ja samalla uutta vuotta. Sanoin: ”Toivottavasti aikasi ja toiveesi ovat tasapainossa”.

Hän vastasi: ”Ajan ja toiveiden tasapainoa harjoittelen varmaan jatkossakin”.

Niinhän se on. Ihminen haluaa tehdä yhtä ja joutuu tekemään toista. Ja kiroilee omaa ulkopuolisten pakotteiden rajoittamaa, liian kiireistä elämäänsä, myös Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa on enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan teollistumisen ajan alettua, niin vapaa-aikaan kuin kaikkeen, mitä rahalla voi saada.

”Aikaahan Jumal’ loi, kiireest’ ei virkkant mittään”, sanoo vanha suomalainen sananlasku. Nykyajan viisauksia on ajatus siitä, että kiirettä ei ole olemassa, on vain ajankäytön prioriteetteja.

Tosiasiassa on vaikea, joskus jopa mahdoton säädellä omaa ajankäyttöään. Työ, lapset, sairaudet… ja kun kaikelta pakolliselta jää aikaa, on niin voipunut, että haluaa vain levätä. Vaikka haluaisimme olla vähemmän tehokkaita työssämme, meille jää usein kaksi vaihtoehtoa, jotka raadollisimmillaan sanotaan näillä sanoilla: tulos tai ulos.

Työelämässä on pakkoja, joita on vaikea välttää. Mutta niinhän asian tavallaan kuuluukin olla. Jos ottaa itselleen vastuun jostain, se pitääkin hoitaa kunnolla. Ollessani hetken aikaa pomona, sanoin tiimini jäsenille: ”En arvosta työntekoa”.  Kaikki hörist0ivät korviaan. Selitin heille mitä tarkoitin. ”Ei tänne työtä tulla tekemään, vaan hoitamaan mahdollisimman hyvin sovitut asiat. Sitten kun ne on riittävän hyvin hoidettu, nostakaa vaikka jalat pöydälle. Minä en tule patistamaan teitä lisätöihin”.

Mutta on paljon paikkoja, joissa pitää hyöriä kuin viimeistä päivää, jotta tulos kohenisi. Välillä se on pakollista. Konkurssi voi uhata, liiketoiminnan muutokset aiheuttaa työvoiman vähentämistä ja niin edelleen.

Monessa muussa voi ajankäyttöön vaikuttavaa toimintaa priorisoida. Lastenhoidossakin on monta pakkoa, mutta paljon myös valintoja. Kumpi on tärkeämpää: lasten monta ilta viikossa vievät harrastukset vai se, että ollaan kaikki rauhassa kotona? Jossain on tasapaino, eikä se ole siinä, että kaikki ovat nääntyneitä. Lähdenkö ylipitkälle juoksulenkille, vai jäänkö kotiin lukemaan rauhassa kirjaa, joka tuo minulle hyvän mielen ja edistää siksi ehkä terveyttäni paremmin kuin tavoitteellinen juoksenteluni? Tapaanko ystäviäni, vai keskitynkö omaan seuraani, joko (kuvitellun) itseni kehittämisen parissa tai katsoakseni joutavanpäiväistä tv-sarjaa?

Oli miten oli, ei minusta ole tietenkään neuvomaan, miten kunkin lukijan pitäisi elämäänsä elää. Jokaisella on oma elämänsä ja kohtalonsa, enkä tiedä niistä mitään. En siis käytä aikaani leikkimään opettajaa.

Syvällä omissa ajatuksissani on kuitenkin ymmärrys joulun kaltaisten kollektiivisten hengähdystaukojen tärkeydestä. Jos voisin, pyhittäisin myös yhden lepopäivän viikossa. Sulkisin kaupat ja ohjaisin niin itseäni kuin muitakin aivan toisenlaiseen elämään kuin arkena. Lepo luo rauhaa, ja rauha luo voimaa. Ja voimakas ihminen menestyy parhaiten niin elämässä yleensä kuin vaikkapa näännyttävissä töissä.

Kun toivotan hyvää joulua, toivotan siis nimenomaan rauhallista joulua. Toivon, että kaikki kynnelle kykenevät, eli ne, joita elämä ei joulunakin potki liikaa päähän, lakkaavat hetkeksi tavoittelemasta elämänlaadun parantamista, rahan keräämistä, kodin siisteyttä, lasten kasvattamista ja ylipäänsä kaikkea nopeutta.

0stu tuoliin tai makaa sängyssä, ja anna maailman virrata ohitsesi tai sattumanvaraisten ajatusten tulvia päähäsi. Unohda torttujen teko, jos se rasittaa sinua:

Take it easy!

 

KÖYHÄN MASSISTA RIKKAIDEN LAARIIN

 Tämä blogi on viides osa taloudellisia myyttejä analysoivasta sarjastani. Täältä löydät linkit aiempiin osiin.

MYYTTI: VÄHÄOSAISILTA OTETAAN JA RIKKAILLE ANNETAAN

Myytti vähäosaisten riistämisestä, jotta rikas kapitalisti voisi olla vielä rikkaampi, on usein toistettu tarina. Sen kertomisella saa politiikassa lisää ääniä – ainakin niin kauan kuin voidaan todistaa tarpeeksi monen äänestäjän olevan köyhä ja tulevan yhä köyhemmäksi riistäjäpuolueiden toimien johdosta.

Tämä myytti ei ole suinkaan täysin vailla pohjaa. Näkökulman vaihdos saa meidät kuitenkin näkemään sen kahdella lähes vastakkaisella tavalla.

Otetaan esimerkki.

Jos äityli ja isukki saavat tänä vuonna vanhemmuuspäivärahaa yhteensä 320 päivää, heidän etuansa kavennettaisiin, jos päivärahaa maksettaisiinkin yhtäkkiä vain 280 päivää.  Heiltä siis otettaisiin jotain. Ja jos samaan aikaan esimerkiksi 5 000 euroa kuussa ansaitsevan verotusta kevennettäisiin, niin siinähän myytti on todistettuna: köyhältä otetaan, rikkaalle annetaan.

Ainakin vasemmistopuolueet käyttäisivät tätä uudistusta heti hyväkseen luvaten korjaavansa epäkohdan, kunhan vain äänestätte meitä.

Jos esimerkkiä ruotii, huomaa muutamien kysymyksien heräävän. Vastausten jälkeen alamme ymmärtää, että toinenkin näkökulma on olemassa.

Kysymys yksi: mihin päivärahaa pitäisi verrata?

Useimmat eivät vertaa – tai ainakaan muistele – pitemmälle kuin viime vuoteen. Jos päiväraha olisi saanut kaksikymmentä vuotta sitten vain 250 päiväksi, pitäisimme 280 päivärahaa silti heikennyksenä. Inhimillistä unohtamista, mutta samalla kokonaiskuvaa hämärtävää.

Vain harva tekee kansainvälistä vertailua. Mitä ajattelisimme, jos vertaisimme maihin, joissa on vain parin-kolmen kuukauden palkallinen äitiysloma – sellaisiin kuin Alankomaat, Italia tai Belgia? Vaikuttaisiko 280 päivää huonommalta kuin 60-90 päivää? Toisaalta, alkaisimmeko nurista enemmän, jos joku muistuttaisi, että Iso-Britanniassa äitiyslomalle pääsee paljon enemmän ennen laskettua aikaa kuin Suomessa?

Kysymys 2: kuka on vähäosainen ja kuka ei?

Laadin esimerkin tahallani mainitsematta päivärahan saajan tulotasoa. Hän saattaa olla varakkaampi kuin 5 000 euroa kuussa ansaitseva. Ja tärkeämpänä kysymyksenä: kuka oikeastaan on niin varakas, että hänestä voi puhua ”hyväosaisena” tai peräti rikkaana?

Jostain syystä poliittisessa propagandassa käytetään aina bruttotuloja maalailtaessa rumia kuvia rikkaista pahiksina. 5 000 euroa ansaitsevan palkansaajan keskimääräiset nettotulot ovat 3 200 euroa.  Onko 3 200 euroa ansaitseva rikas? Voiko hän olla rikas, jos pieneen asuntoon Helsingissä menevät yli viiden vuoden kaikki tulot?

Kun näihin ja vastaaviin muihin kysymyksiin vastaa, voi hyvinkin päätyä ajattelemaan, että oikeastaan vanhemmuuspäiväraha on aika iso, vaikka sitä pienennettäisiin, ja että ei tuon rikkaaksi väitetyn elämä kovin kadehdittavaa olekaan.

Mutta sitten tärkein näkökulmaero.

Voiko vähäosaiselta, jonka synonyymina käytän sanaa köyhä, edes ottaa mitään pois? Poliittinen ääntenkalastuspuhe käyttää toki näitä sanoja. ”Taas köyhältä otetaan”. Mutta köyhä tarkoittaa sellaista, jolla ei ole (tai on hyvin vähän). Miten häneltä voi ottaa mitään pois?

Lukija saattaa kimmastua tämän kysymyksen luettuaan. ”Siitähän tässä juuri on kyse, että köyhiltä viedään sekin vähä…” Mutta koko Suomen kaltaisen valtion budjetin tulonsiirtopolitiikka perustuu siihen, ja vain siihen, että vähävaraisille annetaan, ja varakkailta otetaan.

Sanotaan tarkemmin: vähävaraisille annetaan, eikä heiltä koskaan oteta. Näin myös vanhemmuuspäiväraha (vaikka sitä siis eivät saa pelkästään köyhät) on aina antamista. Joko 320 päiväksi, tai 280, tai 100, tai 10. Kaikki ne ovat antamista valtion budjetista. Koskaan ei vaadita, että köyhän omasta otettaisiin jotain pois. Ei tässä esimerkissä eikä missään muussakaan.

Tästä pohdinnasta on lyhyt matka ”saavutettuihin etuihin”. Eräs ammattiyhdistysliikkeen tärkeitä saavutuksia on ollut iskostaa ihmisten päähän ajatus siitä, ettei saavutettuihin etuihin saa kajota. Ajatus on vailla pohjaa reaalimaailmassa. Esimerkiksi neljän viikon vuosiloma perustuu ajatukseen, että sellainen on aina varaa antaa työntekijälle. Mitä tapahtuu, jos jonkin alan – tai koko talouden – tila heikkenee? Eikö niin pääoman liikkeiden kuin työvoimankin pitäisi sopeutua nopeasti tilanteeseen?

Taas propaganda toimii. ”Rikkailta voi aina ottaa”. Köyhiltä – mikä tässä tapauksessa kääntyy sujuvasti tarkoittamaan kaikkia, melko hyvinkin ansaitsevia työntekijöitä – ei saa ottaa mitään pois.

Eli on kuvitelma, että pääomia riittää Suomessa aina rahoittamaan juuri neljän viikon vuosiloma. Tässä kirjoituksessa en kajoa ajatukseen siitä, että työ voi olla tuottavampaa lyhyillä työajoilla ja pitkillä lomilla. Pienenä huomautuksena sanon vain, että palkat kyllä jollain viiveellä joustavat laskukaudessa ja lamassa, mutta jatkuvasti samana pysyvät keskityöajat ja lomat eivät tunnu tasoittavan suhdannevaihteluita yhtään.

On ehkä väärin puhua myytistä, kun puhutaan vähäosaisten kurjistamisesta rikkaiden hyväksi. Pitäisi puhua oikeastaan poliittisesta propagandasta, joka harhauttaa ihmiset näkemästä omaa todellista taloudellista asemaansa.

Kannattaa muistaa, että meillä on ainakin yksi puolue, Vasemmistoliitto, jonka kannatus elää siitä, että puolue pystyy saamaan ihmiset ajattelemaan oman taloudellisen tilanteensa kurjuutta – silloinkin kun siihen ei millään ajallisella tai maantieteellisellä vertailulla olisi syytä.

VAALIT JA DEMAREIDEN VÄYRYNEN

 

Luulin päässeeni eroon Sanna Marinista ja samalla voivani lopettaa hänestä kirjoittamisen. Näin ei sitten käynytkään, siitä tärkeistä asioista raportoiva lehdistö piti huolta, vaikka Marinin merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa laski muutamassa yössä ykkössijalta lähes nollaan.

Ehkä pitäisi nimenomaan sanoa yössä eikä päivässä. Sillä vapaa-ajan tingeltangelyöelämästähän Marin oli jo pääministerinä kaikkein tunnetuin eikä valtiomiesmäisestä panoksesta Suomen poliittiseen elämään.

Tony Blairin think tankiin liittyminen ei tehnyt Marinista suurta ajattelijaa. On mielenkiintoista nähdä, kuinka kauan hänen loistelias tähdenlentonsa maailmanpolitiikan huipulle (eli siis piskuisen Suomen ykkösnaiseksi) riittää herättämään kuulijoissa mielenkiintoa. Kuinka monta puhetta hän ehtii pitää?

Sillä välin hän on osallistunut uransa likilaskuisimpaan tapahtumaan. Tarkoitan tietenkin Linnan juhlien jatkoja ja hänen luksusmakaamistaan luksus-sviitin luksussängyssä luksushotellissa bling-bling -pintajulkkisten seurassa.

Kaikki kunnia Kardashianien sisaruksille. He ovat olleet hömppäjulkisuuden sankareita, mutta he eivät ole koskaan olleet vakavasti otettuja yhteisten asioiden hoitajia. Marin sen sijaan oli.

On käsittämätöntä, että Marin-fanejä yhä on. Tai ei se ole käsittämätöntä, onhan monilla pikkujulkkiksilla seuraajansa. Sanna Marinia kuitenkin väläytettiin jopa SDP:n presidenttiehdokkaaksi, ja feminismin höntimmät ainekset yhä toistavat Marinin merkitystä naisena joka tuo kunniaa koko sukupuolelle.

Ken tuntee poliittista historiaa, tietää kuinka erilaista ainesta maamme johtajissa on ollut, aina ensimmäisestä presidentistä Kaarlo Ståhlbergistä nykyiseen pääministeriin Petteri Orpoon.

Etsikää tietoa ja lukekaa, huomaatte mikä ero on Marinin ja valtion asioita antaumuksella hoitaneiden ja niihin huolellisesti valmistautuvien – ja niistä elämäntehtävän itselleen tehneiden – välillä.

On imartelevaa kutsua Marinia demareiden Paavo Väyryseksi. Väyrysen vieteriukkoponnahduksille kohti valtaa nauretaan nykyään. Hän kuitenkin on kouluttautunut, maamme asioiden hoitamiselle kaikkensa antanut mies. Hän on ehkä ollut naurettava ja joidenkin mielestä pelkkä vallanhimoinen tomppeli. Mutta hän on ollut sentään yhteiskunnallisten kysymysten asiantuntija ja monella tapaa vakavasti otettava poliitikko.

Marinia ei siis voi verrata Väyryseen. Hänen viiteryhmäkseen jäävät pintajulkkikset, joiden nimiä en millään edes muista.

--

Kirjoitin elokuussa blogissani presidentinvaaleista ja ennustin tuolloin voittajan: Alexander Stubb. Ennustukseni ei johtunut henkilökohtaisesta mieltymyksestäni vaan tilanteen analyysistä. Onko jokin muuttunut joulua kohti kallistuttaessa?

Kun Jutta Urpilainen liittyi peliin, tilanne on nyt hieman erinäköinen. Hän on nainen, ja (toiseksi) suurimman puolueen ehdokas. Hänen kansainvälinen kokemuksensa on hyvää, eikä hänellä ole henkilökohtaisia painolasteja. Näillä eväillä voi päästä maaliin ykkösenä.

Väyrynen ei päässyt mukaan. Mika Aaltola osoitti harkintakykynsä puutteen ja putosi ykköskaartista. Jussi Halla-Aho ei pystyne keräämään riittävästi ääniä. Muut ovat liian pienen kannattajakunnan pakkopullaehdokkaita, mukaan lukien liian harmaaksi (väärin?) tulkittu Olli Rehn.

Kakkoskierroksen potentiaaleina jäljelle jäävät siis Pekka Haavisto, joka omien sanojensa mukaan EI ole punainen sekä Stubb ja Urpilainen. Haaviston first lady on liikaa niin monelle, että hän voi pudota jo sen vuoksi. Kuvittele kolumbialaista parturia jututtamassa Linnan juhlissa vuosi vuodelta hupenevaa, kunnioitusta herättävää sotaveteraanien ryhmää…

Joka tapauksessa kakkoskierroksella ovat siis tämän uusimman ennustukseni mukaan sinivalkoinen Stubb ja joko ei-punainen Haavisto tai haaleanpunainen Urpilainen. Jos Urpilainen pääsee kakkoskierrokselle, on olemassa suurempi mahdollisuus, että Stubb ei voitakaan. Haaviston hey-day oli kaksitoista vuotta sitten, jolloin osa kansaa oli psykoosissa saadakseen hänet presidentiksi – osa vain siksi, että hän sattui olemaan homo.

Urpilaisen demarikannattajat voisivat kuitenkin tarkentaa otettaan. Me suomalaiset emme halua ”Juttaa”, me haluamme Tasavallan presidentti Urpilaisen. Ja demareiden raportit ”hurmoksesta” vaalikampanjan aloitustilaisuudessa eivät lupaa hyvää. Me haluamme vakaan, luotettavan presidentin, maan äidin tai isän, emme telttaherätyksen hypnoottista tilaa emmekä vertaistamme kansalaista vaan jotain parempaa.

Ja parempaa me ansaitsemme, kuten olemme monta kertaa saaneetkin.

Suomalaiset haluavat nyt vahvan presidentin. Kiitos Sanna Marin, että jäit makoilemaan kalliissa koltussasi hotelli Kämpin Mannerheim-sviittiin, vaikkei sinua Mannerheimiin voinutkaan verrata missään mielessä. Noblesse oblige. Tämä ohje koski aatelisia, mutta koskee nykyään ketä tahansa poliittisenkin eliitin jäsentä.