VAALIT JA DEMAREIDEN VÄYRYNEN

 

Luulin päässeeni eroon Sanna Marinista ja samalla voivani lopettaa hänestä kirjoittamisen. Näin ei sitten käynytkään, siitä tärkeistä asioista raportoiva lehdistö piti huolta, vaikka Marinin merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa laski muutamassa yössä ykkössijalta lähes nollaan.

Ehkä pitäisi nimenomaan sanoa yössä eikä päivässä. Sillä vapaa-ajan tingeltangelyöelämästähän Marin oli jo pääministerinä kaikkein tunnetuin eikä valtiomiesmäisestä panoksesta Suomen poliittiseen elämään.

Tony Blairin think tankiin liittyminen ei tehnyt Marinista suurta ajattelijaa. On mielenkiintoista nähdä, kuinka kauan hänen loistelias tähdenlentonsa maailmanpolitiikan huipulle (eli siis piskuisen Suomen ykkösnaiseksi) riittää herättämään kuulijoissa mielenkiintoa. Kuinka monta puhetta hän ehtii pitää?

Sillä välin hän on osallistunut uransa likilaskuisimpaan tapahtumaan. Tarkoitan tietenkin Linnan juhlien jatkoja ja hänen luksusmakaamistaan luksus-sviitin luksussängyssä luksushotellissa bling-bling -pintajulkkisten seurassa.

Kaikki kunnia Kardashianien sisaruksille. He ovat olleet hömppäjulkisuuden sankareita, mutta he eivät ole koskaan olleet vakavasti otettuja yhteisten asioiden hoitajia. Marin sen sijaan oli.

On käsittämätöntä, että Marin-fanejä yhä on. Tai ei se ole käsittämätöntä, onhan monilla pikkujulkkiksilla seuraajansa. Sanna Marinia kuitenkin väläytettiin jopa SDP:n presidenttiehdokkaaksi, ja feminismin höntimmät ainekset yhä toistavat Marinin merkitystä naisena joka tuo kunniaa koko sukupuolelle.

Ken tuntee poliittista historiaa, tietää kuinka erilaista ainesta maamme johtajissa on ollut, aina ensimmäisestä presidentistä Kaarlo Ståhlbergistä nykyiseen pääministeriin Petteri Orpoon.

Etsikää tietoa ja lukekaa, huomaatte mikä ero on Marinin ja valtion asioita antaumuksella hoitaneiden ja niihin huolellisesti valmistautuvien – ja niistä elämäntehtävän itselleen tehneiden – välillä.

On imartelevaa kutsua Marinia demareiden Paavo Väyryseksi. Väyrysen vieteriukkoponnahduksille kohti valtaa nauretaan nykyään. Hän kuitenkin on kouluttautunut, maamme asioiden hoitamiselle kaikkensa antanut mies. Hän on ehkä ollut naurettava ja joidenkin mielestä pelkkä vallanhimoinen tomppeli. Mutta hän on ollut sentään yhteiskunnallisten kysymysten asiantuntija ja monella tapaa vakavasti otettava poliitikko.

Marinia ei siis voi verrata Väyryseen. Hänen viiteryhmäkseen jäävät pintajulkkikset, joiden nimiä en millään edes muista.

--

Kirjoitin elokuussa blogissani presidentinvaaleista ja ennustin tuolloin voittajan: Alexander Stubb. Ennustukseni ei johtunut henkilökohtaisesta mieltymyksestäni vaan tilanteen analyysistä. Onko jokin muuttunut joulua kohti kallistuttaessa?

Kun Jutta Urpilainen liittyi peliin, tilanne on nyt hieman erinäköinen. Hän on nainen, ja (toiseksi) suurimman puolueen ehdokas. Hänen kansainvälinen kokemuksensa on hyvää, eikä hänellä ole henkilökohtaisia painolasteja. Näillä eväillä voi päästä maaliin ykkösenä.

Väyrynen ei päässyt mukaan. Mika Aaltola osoitti harkintakykynsä puutteen ja putosi ykköskaartista. Jussi Halla-Aho ei pystyne keräämään riittävästi ääniä. Muut ovat liian pienen kannattajakunnan pakkopullaehdokkaita, mukaan lukien liian harmaaksi (väärin?) tulkittu Olli Rehn.

Kakkoskierroksen potentiaaleina jäljelle jäävät siis Pekka Haavisto, joka omien sanojensa mukaan EI ole punainen sekä Stubb ja Urpilainen. Haaviston first lady on liikaa niin monelle, että hän voi pudota jo sen vuoksi. Kuvittele kolumbialaista parturia jututtamassa Linnan juhlissa vuosi vuodelta hupenevaa, kunnioitusta herättävää sotaveteraanien ryhmää…

Joka tapauksessa kakkoskierroksella ovat siis tämän uusimman ennustukseni mukaan sinivalkoinen Stubb ja joko ei-punainen Haavisto tai haaleanpunainen Urpilainen. Jos Urpilainen pääsee kakkoskierrokselle, on olemassa suurempi mahdollisuus, että Stubb ei voitakaan. Haaviston hey-day oli kaksitoista vuotta sitten, jolloin osa kansaa oli psykoosissa saadakseen hänet presidentiksi – osa vain siksi, että hän sattui olemaan homo.

Urpilaisen demarikannattajat voisivat kuitenkin tarkentaa otettaan. Me suomalaiset emme halua ”Juttaa”, me haluamme Tasavallan presidentti Urpilaisen. Ja demareiden raportit ”hurmoksesta” vaalikampanjan aloitustilaisuudessa eivät lupaa hyvää. Me haluamme vakaan, luotettavan presidentin, maan äidin tai isän, emme telttaherätyksen hypnoottista tilaa emmekä vertaistamme kansalaista vaan jotain parempaa.

Ja parempaa me ansaitsemme, kuten olemme monta kertaa saaneetkin.

Suomalaiset haluavat nyt vahvan presidentin. Kiitos Sanna Marin, että jäit makoilemaan kalliissa koltussasi hotelli Kämpin Mannerheim-sviittiin, vaikkei sinua Mannerheimiin voinutkaan verrata missään mielessä. Noblesse oblige. Tämä ohje koski aatelisia, mutta koskee nykyään ketä tahansa poliittisenkin eliitin jäsentä.