VENÄJÄN JA NATON MUUTTUVA SUHDE

 

Iltapäivälehdet kertovat meille vähintään viisi kertaa viikossa etusivullaan Vladimir Putinin hirveyksistä: mahdollista tai oletetuista uhkakuvista tai joskus jopa oikeasti tapahtuneista.

Ikiaikainen keltaisen lehdistön driving force on ennallaan. Kolme kertaa k eli KKK. Kauhu, Kiima, Kuolema. Ne vetävät kuulemma lukijoita.

Ja lukijat saadaan kyyristymään sotapsykoosissa maailmanloppua odottamaan, elleivät he saa muuta tietoa.

Blogini teema ei ole KKK vaan TE = Totuuden Etsiminen, ja olen blogin etusivulla kertonut yrittäväni myös löytää historiasta osviittaa nykyhetken arviointiin.

Mietin usein Venäjää minäkin, sillä Venäjän julma sota Ukrainassa on nykyhetken todellisuutta eli totuutta. Ajatukseni karkaavat kuitenkin menneeseen.

***

Yhdysvaltojen ja Naton vastapainona kylmän sodan aikana toiminut Varsovan liitto ja Neuvostoliitto lakkautettiin vuonna 1991. Jo edellisenä vuonna Länsi-Saksa ja Itä-Saksa olivat yhdistyneet kommunistisen vallan murennettua keskisen Itä-Euroopan maissa. Toisen maailmansodan voittajavaltiot olivat nimellisesti olleet siihen saakka kummankin Saksan miehittäjiä, vaikka ne olivat vähitellen muuttuneet de facto liittolaisiksi erityisesti Naton (länsimaat)ja Varsovan liiton (Neuvostoliitto) kautta.

Neuvostoliitto oli länsivaltoja haluttomampi vetämään joukkonsa Itä-Saksasta ja yritti saada palkkioksi vetäytymisestään lupauksen, että Nato ei laajenisi enää tuumakaan itään päin.

Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker lupaili tätä neuvotteluissa. Presidentti George H.W. Bush toppuutteli kuitenkin ministeriään, joka joutui pyörtämään puheensa. Lopputuloksena neuvottelusta olikin, että Venäjä sai jotain, mitä se myös paljon tarvitsi: miljardiluokan summan rahaa. Naton laajenemiskysymys jätettiin kokonaan neuvottelun ulkopuolelle.

Tämä on tärkeä muistaa vielä nytkin, sillä yrittäessään oikeuttaa hyökkäyssotaansa Putin on vedonnut toistuvasti tuolloin muka luvattuun Naton laajentumattomuuteen.

Tämä harhaväite on Putinin tausta sille väittämälle, että Nato on laajennuttuaan aiheuttanut vaaraa Venäjälle. Putin ei mainitse, että ensinnäkin neuvottelu oli Neuvostoliiton, ei Venäjän kanssa. Lisäksi kyse oli vain Saksasta, ei muista maista. Ja tietenkin, lopullisessa sopimuksessa asiaa ei siis edes mainittu, ja Nato sai laajentua miten halusi.

1990-luvun puolesta välistä lähtien Venäjä näytti kehittyvän länsimaiden kannalta suotuisaan suuntaa, ja välit Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan olivat paremmat kuin kylmän sodan aikaan. Yksi merkittävimmistä askelista Naton ja Venäjän suhteiden kehittämisessä 1990-luvulla oli vuonna 1994 allekirjoitettu "Partnership for Peace" (PfP) -ohjelma, johon myös Venäjä liittyi.

Tuohon aikaan Suomella ja Ruotsilla oli Naton päämajan yhteydessä olevassa rakennuksessa huone – ja niin oli Venäjälläkin.

Samaan aikaan Nato kuitenkin laajeni. Yksi toisensa jälkeen entiset neuvostotasavallat ja Varsovan liiton jäsenet hakeutuivat Naton jäseneksi. Tämä on tärkeä yksityiskohta. Nato liittona ei pyrkinyt laajenemaan, vaan nuo maat halusivat liittoutumattomuuden sijasta sitoutumisen länteen.

Nato jätti myös sijoittamatta usean tyyppisiä vaarallisia aseita uusiin jäsenmaihin osoittaakseen Venäjälle, ettei tavoitteena ollut vastakkainasettelu Venäjän kanssa

Venäjällä oltiin kuitenkin varuillaan. Venäläiset johtajat, erityisesti presidentti Boris Jeltsin ja myöhemmin ulkoministeri Jevgeni Primakov, varoittivat toistuvasti, että Naton laajentuminen rikkoisi tasapainon Euroopassa ja loisi uusia jakolinjoja. Asiaa ei auttanut Balkanin tilanne vuonna 1999, jossa Venäjä oli jyrkästi eri mieltä Naton oikeudesta iskeä Serbiaan ilman YK:n turvallisuusneuvoston myönteistä päätöstä.

Erimielisyyksistä huolimatta Venäjä osallistui Kosovon sodassa Naton KFOR-ohjelmaan.

***

Naton laajenemisesta ja venäläisten huolista huolimatta vuonna 2001 9/11:n jälkeen Nato ei enää ollut tosiasiassa Venäjän aggressioiden varalta toimiva liitto. Suunta oli muualle: George W. Bush julisti sodan terrorismia vastaan.

Putin oli vuonna 2001 jo presidenttinä, ja hänen johdollaan Venäjä oli Yhdysvaltain ja Naton rinnalla terrorismisodassa antaen muun muassa oikeuden kuljettaa Venäjän halki amerikkalaisia aseita Afghanistaniin. Videot tuon ajan keskusteluista lännen johtajien ja Putinin välillä ovat rauhallisia, ystävällisiä, jopa huumoripitoisia.

Vuonna 2003 Yhdysvallat kuitenkin astui alueelle, josta sen olisi pitänyt pysyä poissa: Irakin sota ja Saddam Husseinin syrjäyttäminen. Näin ainakin Venäjällä mietittiin, ja Putin esitti vahvaa kritiikkiä Bushia vastaan. Välit heikkenivät.

Eikä mennyt aikaakaan, kun venäläiset joukot marssivat Georgiaan vuonna 2008. Jos Amerikka pullisteli lihaksiaan, sen osasi myös Venäjä tehdä.

Niin oli tämä eräänlainen liennytyksen aika ohi.

Putin pelkäsi Naton laajenemista myös Ukrainaan. Krimin valtaus ja nykyiset sotatoimet ovat jo vuonna 2003 alkaneen tilanteen jatkoa ja eskaloitumista.

Ja lopulta länsimaiden toive ”taloudellisesta keskinäisriippuvuudesta” Venäjän kanssa ei enää pätenyt. Muut arvot siirtyivät pinnalle Venäjän ulkopolitiikassa.

***

Venäjää arvioitaessa on aina pidettävä muistissa Venäjän halu olla imperiumi ja maan reaalipoliittiset tavoitteet. Venäjän politiikasta voidaan aina löytää muutakin kuin ”hullun diktaattorin” megalomaanisia tavoitteita tai ”huonon tsaarin” mielivaltaa.

Hiljattain edesmennyt professori Matti Klinge oli tunnettu Venäjän ystävä. Hän kirjoitti usein siitä, kuinka hyvä Suomella oli keisarinvallan aikaan 1809-1917.

Vaikkei yhtyisi hänen arvioonsa, on hyvä heijastaa Venäjän Suomi-suhde keisarikunnan reaalipoliittisiin tavoitteisiin.

Venäjällä koettiin Suomen kansan olevan keisarimyönteisiä, ja Venäjälle oli edullista antaa Suomen kehittyä rauhassa ja suhteellisen itsenäisenä, sillä myötämielisyys ja suvaitsevuus pitivät kansan tyytyväisenä Venäjän hallintoon. Oma raha, suomen kielen kehittäminen, koulutuksen edistäminen myös suomeksi, itsehallinto useimmissa asioissa, oma olympialaisjoukkue jne. Suomen autonomiaa edistävät toimet erityisesti Aleksanteri II:n aikaan pitivät Suomen ja Suomen kansan hyvänä ja uskollisena etuvartiona länteen päin – vaikka radikaalit fennomaanit pyristelivätkin kohti suurempaa itsenäisyyttä, ja sivistyneistö kävi jatkuvaa keskustelua Suomen asemasta osana Venäjää.

Tausta Venäjän toimille oli aina strateginen. Suomenlahti oli ja on yhä Venäjälle strategisesti tärkeä, sekä sotilaallisesti että kaupallisesti. Suomen sitoutuminen Venäjään takasi helpomman pääsyn Itämerelle.

Ja aivan kuten suomettumisen vuosikymmeninä, monet hyvät henkilökohtaiset suhteet pitivät toimivaa suhdetta yllä.

***

Katson historiaan päin, ja heijastan mennyttä tulevaan.

Venäjä on ollut Euroopan sisäisissä sodissa monessa roolissa. Toisessa maailmansodassa se oli länsiliittoutuneiden puolella. 1700- ja 1800-luvulla Euroopan maiden sodissa liittolaiset vaihtuivat usein, näin myös Venäjän osalta.

En mene sotapsykoosiin, vaan näen tulevaisuudessa mahdollisuuksia olla tasapainossa reaalipolitiikkaan palanneen Venäjän kanssa. Venäjä on ollut imperiumina vaarallinen naapuri monille maille, mutta ei ole itsestään selvää, että imperialistisen valtion on pakko olla tästä hamaan ikuisuuteen pahis ja roistovaltio. Se on pidettävä mielessä nytkin, sodan ja konfliktin laajenemisen pelon tullessa usein mieleen.

Suomi on kuitenkin aina katsonut länteen. Sen vuosisatainen suhde Ruotsiin on näkynyt kaikilla yhteiskunnan alueilla, muun muassa siinäkin, että maittemme sotilaiden läheiset suhteet ovat yllättäen pysyneet niin keisarivallan kuin suomettumisen aikanakin. Ruotsin kautta olemme monella tapaa kytkeytyneet Eurooppaan. Ja nyt tietenkin, Pohjoismaiden, EU:n ja Naton täysivaltaisena jäsenenä me olemme entistä enemmän osa läntistä maailmaa.

***

Minulla ei ole vastausta siihen, miten meidän ja koko kansainvälisen järjestyksen lähitulevaisuudessa käy. Olen kuitenkin yhdestä varma: haluaisin, että iltapäivälehdet lopettaisivat turhanpäiväisen ja täysin näkemyksettömän levottomuuden lietsonnan.

OLENKO LAPSUUTENI VANKI?

 

Johtava sosiaalityöntekijä Pia Koskikuru on kertonut ajatuksistaan julkisesti Facebookissa. Myös MTV-uutiset on kirjoittanut aiheesta.

Kirjoittaja tuo panoksensa erääseen ikiliikkujakeskusteluun. Hän ottaa kantaa runsain esimerkein höystettynä siihen, onko kukin oman onnensa seppä vai vaikuttavatko onnistumiseemme (ja onnellisuuteemme?)  enemmän kunkin lähtökohdat elämälle.

Hän luettelee valtavan määrän lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia ja kysyy: oliko sinulla hyviä vai huonoja kokemuksia ponnahduslaudaksi elämään? Hän kertoo niin aineettomista kuin aineellisista lähtökohdista. Vietiinkö sinut luontoon? Naurettiinko kanssasi? Maksoiko joku ratsastusleirisi? Ostettiinko sinulle asunto?

Kirjoittaja on oikeassa. Me saamme kukin erilaisen reseptin mukaan keitetyn elämänsopan. Hän on myös oikeassa siinä, että monet hyväosaiset kysyvät miksi “verorahoilla hyysätään”, kun jengi “on itse aiheuttanut tilanteensa”.

Jos asiaa katsoo analyyttisemmin, voidaan sanoa, että 5,5 miljoonalla suomalaisella on jokaisella oma tarinansa. Ei ole jakoa hyväosaiset/ huono-osaiset. Meidät voidaan kymmenien eri kriteerien (esimerkiksi sellaisten joita Koskikuru tuo esille) mukaan asettaa janalle: toisessa päässä on lohdutonta, toisessa säkenöivän upeaa.

Ja Gaussin käyrä toiminee tässäkin. Vain harvat ovat ääripäissä; useimmat ovat keskellä.  

Otetaan helposti kvantifioitava esimerkki, varallisuus. Useimmat meistä eivät ole rikkaita eivätkä köyhiä suomalaiseen keskiarvoon verrattuna.

Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että Suomi maana on varallisuuden suhteen rikas. Maailmanmittakaavassa olemme useimmat paljon lähempänä rikasta kuin köyhää.

Tällaista ajattelua voi soveltaa moneen muuhunkin, joskin vaihtelevalla menestyksellä.   Otetaan pari Koskikurun esimerkkiä: Oliko sinulla leluja? Oliko kotona ruokaa? Jollain lapsella on vain pari lelua, jollain oma huone pursuaa krääsää. Toisessa perheessä syödään  kaurapuuroa ja kaalia, toisessa löytyy eksoottiset hedelmät ja avokadot.

Mutta mutta... tällainen pohdinta osoittaa siis, että meillä on tosiaan kullakin eri mittareilla mitaten erilainen lapsuusvuosien antama tausta elämälle. Ja Koskikuru on tietenkin oikeassa: tuo tausta vaikuttaa elämän suuntaan ja siihen, mitkä tiet meille ovat avoinna – ainakin lähtökohtaisesti.

Kysymys siitä, onko jengi “itse aiheuttanut tilanteensa”, on kuitenkin relevantti.

Kyse on siitä, kuinka paljon kykenemme saamaan aikaan työkaluilla, jotka elämä meille antoi. Ja kuinka paljon kykenemme kehittämään niitä työkaluja voidaksemme saada enemmän aikaan sitä, mitä pidämme arvokkaana.  

Jos lähtökohdat ovat huonot, voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta päästä johonkin päämäärään.

Jos perii sata miljoonaa, on valmiiksi rikas. Jos ei ole yhtään rahaa, on vaikeaa, muttei mahdotonta luoda businessidea, joka tuottaa sata miljoonaa. Ja joka tapauksessa on välietappeja. Yksi miljoona on helpompi saavuttaa kuin sata...

Ja miksi ketään pitäisi edes verrata toisiin ihmisiin? Yhteiskuntaa voidaan toki kehittää – ja on Suomessa todella paljon kehitettykin - suuntaan, jossa yhä useammilla on yhä enemmän mahdollisuuksia. Mutta aina on niitä, joilla menee paremmin tai huonommin kuin juuri minulla.

Parempi on verrata vain omaan itseen ja esittää itselleen kysymys: Olenko tehnyt parhaani? Olenko käyttänyt saamani mahdollisuudet parhaalla tavalla hyväksi? Kaikkea en voi muuttaa, mutta osin olen aiheuttanut oman tilanteeni, ja saan olla tyytyväinen, mikäli olen yrittänyt kaikkeni.

Vanha sukulaiseni selitti minulle omaa elämänfilosofiaansa yli 90-vuotiaana, vain muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa näin: “Elämä on kuin lautanen, jossa on kaikenlaista ruokaa. Se kaikki pitää syödä riippumatta siitä, mitä lautasella on”. Näin on ainakin itselleni toistaiseksi käynyt, valojen ja varjojen kautta maailmassa tarpoen.