OLENKO LAPSUUTENI VANKI?

 

Johtava sosiaalityöntekijä Pia Koskikuru on kertonut ajatuksistaan julkisesti Facebookissa. Myös MTV-uutiset on kirjoittanut aiheesta.

Kirjoittaja tuo panoksensa erääseen ikiliikkujakeskusteluun. Hän ottaa kantaa runsain esimerkein höystettynä siihen, onko kukin oman onnensa seppä vai vaikuttavatko onnistumiseemme (ja onnellisuuteemme?)  enemmän kunkin lähtökohdat elämälle.

Hän luettelee valtavan määrän lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia ja kysyy: oliko sinulla hyviä vai huonoja kokemuksia ponnahduslaudaksi elämään? Hän kertoo niin aineettomista kuin aineellisista lähtökohdista. Vietiinkö sinut luontoon? Naurettiinko kanssasi? Maksoiko joku ratsastusleirisi? Ostettiinko sinulle asunto?

Kirjoittaja on oikeassa. Me saamme kukin erilaisen reseptin mukaan keitetyn elämänsopan. Hän on myös oikeassa siinä, että monet hyväosaiset kysyvät miksi “verorahoilla hyysätään”, kun jengi “on itse aiheuttanut tilanteensa”.

Jos asiaa katsoo analyyttisemmin, voidaan sanoa, että 5,5 miljoonalla suomalaisella on jokaisella oma tarinansa. Ei ole jakoa hyväosaiset/ huono-osaiset. Meidät voidaan kymmenien eri kriteerien (esimerkiksi sellaisten joita Koskikuru tuo esille) mukaan asettaa janalle: toisessa päässä on lohdutonta, toisessa säkenöivän upeaa.

Ja Gaussin käyrä toiminee tässäkin. Vain harvat ovat ääripäissä; useimmat ovat keskellä.  

Otetaan helposti kvantifioitava esimerkki, varallisuus. Useimmat meistä eivät ole rikkaita eivätkä köyhiä suomalaiseen keskiarvoon verrattuna.

Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että Suomi maana on varallisuuden suhteen rikas. Maailmanmittakaavassa olemme useimmat paljon lähempänä rikasta kuin köyhää.

Tällaista ajattelua voi soveltaa moneen muuhunkin, joskin vaihtelevalla menestyksellä.   Otetaan pari Koskikurun esimerkkiä: Oliko sinulla leluja? Oliko kotona ruokaa? Jollain lapsella on vain pari lelua, jollain oma huone pursuaa krääsää. Toisessa perheessä syödään  kaurapuuroa ja kaalia, toisessa löytyy eksoottiset hedelmät ja avokadot.

Mutta mutta... tällainen pohdinta osoittaa siis, että meillä on tosiaan kullakin eri mittareilla mitaten erilainen lapsuusvuosien antama tausta elämälle. Ja Koskikuru on tietenkin oikeassa: tuo tausta vaikuttaa elämän suuntaan ja siihen, mitkä tiet meille ovat avoinna – ainakin lähtökohtaisesti.

Kysymys siitä, onko jengi “itse aiheuttanut tilanteensa”, on kuitenkin relevantti.

Kyse on siitä, kuinka paljon kykenemme saamaan aikaan työkaluilla, jotka elämä meille antoi. Ja kuinka paljon kykenemme kehittämään niitä työkaluja voidaksemme saada enemmän aikaan sitä, mitä pidämme arvokkaana.  

Jos lähtökohdat ovat huonot, voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta päästä johonkin päämäärään.

Jos perii sata miljoonaa, on valmiiksi rikas. Jos ei ole yhtään rahaa, on vaikeaa, muttei mahdotonta luoda businessidea, joka tuottaa sata miljoonaa. Ja joka tapauksessa on välietappeja. Yksi miljoona on helpompi saavuttaa kuin sata...

Ja miksi ketään pitäisi edes verrata toisiin ihmisiin? Yhteiskuntaa voidaan toki kehittää – ja on Suomessa todella paljon kehitettykin - suuntaan, jossa yhä useammilla on yhä enemmän mahdollisuuksia. Mutta aina on niitä, joilla menee paremmin tai huonommin kuin juuri minulla.

Parempi on verrata vain omaan itseen ja esittää itselleen kysymys: Olenko tehnyt parhaani? Olenko käyttänyt saamani mahdollisuudet parhaalla tavalla hyväksi? Kaikkea en voi muuttaa, mutta osin olen aiheuttanut oman tilanteeni, ja saan olla tyytyväinen, mikäli olen yrittänyt kaikkeni.

Vanha sukulaiseni selitti minulle omaa elämänfilosofiaansa yli 90-vuotiaana, vain muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa näin: “Elämä on kuin lautanen, jossa on kaikenlaista ruokaa. Se kaikki pitää syödä riippumatta siitä, mitä lautasella on”. Näin on ainakin itselleni toistaiseksi käynyt, valojen ja varjojen kautta maailmassa tarpoen.