SAAKO IHMIS-SANNAA KUMMASTELLA?

 

Entisestä pääministeristämme Sanna Marinista on ilmestynyt paljon niin artikkeleita kuin kirjojakin hänen väistyttyään mehevämpien hillotolppien ääreen. Itse kirjoitin hänestä melko usein hänen ollessaan lyhyen aikaa vallan kahvassa kiinni. Vaikenin osaltani sitten.

Palaan nyt asiaan, mutta yleisemmältä kannalta.

Marin on ilmiönä yhä minuakin kiinnostava. Ensin hän oli kansakuntamme johtaja, joka ei hyväksynyt rooliaan instituutiona eikä sitä, että pääministeri on joka tilanteessa ja joka vuorokauden aikaan ensisijaisesti johtaja, esimerkki, tukipilari kansalaisille – ei normaalia elämää viettävä nuori nainen. Kiivailevat kannattajat tukivat häntä: Kyllä Sannankin pitää saada bilettää jne jne.

Kaikki edeltävät johtajamme olivat hyväksyneet roolinsa ja sen, että muutama vuosi vierähtää kansakunnan palveluksessa viettäen erilaista elämää kuin muulloin. Heillä oli velvollisuudentuntoa riittävästi.

Sitten Marinissa tapahtui muutos, jonka yksityiskohtiin on turha tässä mennä; kaikki tietävät kääntymisen rahan perään, tingeltangel-asujen biletysmaailmaan, somen tähtöseksi ja pikkujulkkiseksi, joka tuntuu kokoaan isommalta julkimolta vain hänen taustastaan johtuen.

Mistä tämä johtuu? Miksi vasemmistodemarit joutuvat katsomaan ihmeissään hänen touhujaan? Miksi hän petti aatteen, joka vasemmiston äärilaidalla aina katsotaan varsin vakavaksi asiaksi?

Oikeastaan pitäisi kysyä, miksi hän teeskenteli vasemmistodemaria näinkin kauan.

Olen seurannut riittävän pitkään näitä aatteen palosta eläviä naisia ja miehiä, jotta olen huomannut erään heitä yhdistävän tekijän: heille on kaksi aivan eri asiaa, miten he haluavat nuhdella ja kouluttaa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä ja miten he itse elävät.

Puhdasoppinen vasemmistoideologisuus on kieltäytymistä niin kovin monesta asiasta. Pitäisi aina muistaa, että on itseä köyhempiä kanssaihmisiä. Pitäisi olla syömättä lihaa ja matkustamatta lentokoneella. Pitäisi vaatia lisää veroja, joilla rahoitetaan huono-osaisten elämää.

Lista on pitkä, ja kunnollinen aatteen veli ja sisar muistuttaa meitä opettavaiseen ja hieman halveksuvaan sävyyn kaikista näistä velvollisuuksista.

Mutta idealistiseen maailmaan tulee särö. Ideologisen vakaumuksen laatu ei muuta meidän kaikkien perustaa: ihmisyyttä. Meillä on kaikilla ihmisen itsekkäitä, hedonistisia ja järjellä vaikeasti selitettäviä toiveita. Ah mahtava ateria! Syönpä sen, vaikka tiedän jonkin näkevän nälkää. Ah etelän lämpöä Suomen marraskuun sijasta! Lennähdänpä sinne, vaikka bensaa palaa. Ah kuinka hyvä huutaa tuolle pölvästille! Teenpä sen, vaikka olenkin yleismaailmallisen rauhan ja rakkauden kannattaja.

Ihmisyys. Ja realismi. Paatuneinkin rauhanpuolustaja huomaa lopulta, että sota ei lopu rauhanmarsseissa. Jokainen eturyhmä tavoittelee omaa etuaan, ei altruistista onnelaa. Sosialismi on mahtava, tasapainoa lupaava unelma, mutta se sortuu käytännössä siihen, että ihminen on – ihminen.

Tasapainoinen ihminen on kyllä idealisti, mutta idealismia hillitsee realismi.

Tämän todellisuuden kanssa kukin vasemmistodemarikin, Sanna Marin mukaan lukien, joutuu elämään. Maamme on täynnä pikku-marineja, joista emme tiedä, koska he eivät ole julkisuuden valokeilassa. He porskuttavat kykyjensä ja tarpeidensa mukaan aivan kuten ei-idealistinen enemmistö, nauttien omasta yksityisestä ihmisen elämästään. Sitten he välillä nousevat barrikadeille vaatimaan meitä kaikkia elämään olemaan ideologian mukaisesti.

Ja samaan aikaan nauttivat juuri siitä elämäntyylistä, jota he näennäisesti vastustavat.

Omassa elämässäni on kiusallisen monta tällaista tekopyhää hurskastelijaa. En jaksa osoittaa heitä sormellani, sillä minussa ei ole ideologisen tosikon sormenheristämisviettiä. Katso, lukija hyvä, ympärillesi! Varmaan näet samanlaista. Ehkä jopa itsessäsi, jos satut olemaan pikku-marin.

Itse annan anteeksi Sanna Marinille. Enhän voi olla ihmiselle vihainen siitä, että hän on ihminen.