NUORTEN NAISTEN ARVOJA

 

 

LUIN noin kuukausi sitten Helsingin Sanomista Anna-Sofia Bernerin jutun “Nuorten naisten asenteet”.

Juttu on taattua ja tuttua asenteellista tavaraa. Ei tietoa vaan yksisilmäisiä näkemyksiä.

Taas toistuvat tutut ideologiset muotitermit (tiedostaminen, etuoikeutetut, tasa-arvo, feminismi, häirintä, toksisuus...), mutta ohitan ne tällä kertaa, vaikka en kovasti arvostakaan kaavamaista kielenkäyttöä.

MENNÄÄN syvemmälle Bernerin varsin pitkään kirjoitukseen.

Hän kirjoittaa nuorten naisen asenteista, mutta otetottaa esille vain pienen ryhmän  samanhenkisiä vasemmistolaisia. Hän ei kerro  suoraan, että haluaa tällä valinnalla yleistää artikkelissa esitetyt ajatukset koskemaan kaikkia alle 29-vuotiaita naisia, mutta totta kai sivukaupalla yhdensuuntaisia mielipiteitä suggeroi lukijan kuvittelemaan, että “tällaista se nyt on se nuorten naisten maailma”.

“Nyt on naisten vuoro puhua arvoista”, kirjoittaa Berner. Niinkö? Eikö niin Hesari kuin muukin media ole tulvillaan keskustelua näistä – tässäkin artikkelissa erityisesti naisten ajatusmaailmaan liitetyistä - arvoista: rasismista, ympäristöuhista, toksisista miehistä...  

Sitten alkaa ääneen päästettävien, huolellisesti sopivan kaltaisten joukosta valittujen naisten todistelu. Ollaan kuin menneiden aikojen uskonnollisissa herätysteltoissa, joissa yksi toisensa jälkeen tuli todistamaan omasta herätyksestään.

YHTEENVETONA kirjoittaja kertoo, että “heille vasemmistolaisuus on ennen kaikkea sosiaalista oikeudenmukaisuutta, naisten ja vähemmistöjen oikeuksia” jne. Siis kirjoittajankin mukaan naiset kokevat näin. Jää kriittisesti kertomatta, että lähes koko yhteiskuntamme on samojen arvojen puolella.

Eräs hivenen hereillä oleva nuori nainen osaa kuitenkin sanoa itsekriittisesti: “Eikä lähipiirissäni oikeastaan ole muunlaisia ihmisiä”.  Eli siis “kupla”, kuten hän asian ilmaisee.

Toden totta, kupla, ja kuten tiedämme, kuplan sisällä virheet kertautuvat ja sokeuttavat. Ja olisi ehkä hyvä muistaa, että “tiedostavuus” ei ole vain vasemmiston ajattelua kuvaava sana.

BLACK LIVES MATTER -liike mainitaan. “Sitä ennen en tajunnut”, tunnustaa eräs haastateltava. Jää kriittisesti pohtimatta BLM-liikkeen kokonaisuutta, muun muassa sitä, että Yhdysvaltain poliisi joutuu työssään kokemaan väkivaltatilanteita erityisesti mustien ja latinojen parissa. Miksikö? Siksi, että jenginuorista, joiden parissa suurin osa poliisin kohtaamaa väkivaltaa  tapahtuu, enemmistö on mustia ja latinoja. Tämä vaikuttaa paljon siihen, kuinka usein juuri musta joutuu poliisiväkivallan uhriksi.

Sitten siirrytäänkin jo miesvihaan.

MIEHISTÄ puhutaan edelleen kuin maailma oikeasti olisi heidän ja vain heidän. Toki yhteiskunnallinen työnjako oli aiemmin selkeä: miehet töissä, naiset kotona. Tämä on ikäluokassa alle 29-vuotiaat kuitenkin jo pelkkää kaukaista historiaa. Miksi edes pitää puhua siitä, että miehet ovat olleet “entitled”.

Haastateltavat myöntävät sentään, että eivät ole juuri törmänneet siihen, että samanikäisten miesten arvot eroaisivat omista.

Totta, näin on. Mutta perustelu, miksi he näin kokevat on jo huumorin puolella: “...heidän elämässään on vain vähän miehiä. Nelikosta moni on suhteessa naisen kanssa”, kirjoittaja valistaa meitä.

Emme siis tunne miehiä, mutta meillä on kuitenkin selvä käsitys heistä. Kuka mainitsikaan kuplan?

Kuvataiteilijaksi aikova haastateltava käsittelee teoksissaan kirjoittajan mukaan “tyttöyttä ja naisiin kohdistuvaa häirintää väkivaltaa”.

Toivottavasti hän osaa myös piirtää, käyttää värejä ja muovata. Ettei taide olisi hänelle pelkkä poliittinen manifesti.

Hän on ainakin militantti asenteissaan, joita hän taiteeseensa ammentaa. Valmisteilla olevassa teoksessa on nainen kädessään konetuliase.

“Jatkan tätä hiilellä niin, että tähän ympärille tulee kuolleita miehiä.”

Taidetta vai poliittista kiihkoilua?

Heitän minäkin tähän yhden muotisanan: Eikös tämä ole nyt sellaista sukupuolittamista, kun kaikki tapetut ovat miehiä??

OMITUISET, perustelemattomat, kritiikittömästi esitetyt mielipiteet jatkuvat. Artikkelin kirjoittaja kertoo, että “Toisille ollaan ystävällisiä. Kaikkia tervehditään. Kaveria kehutaan.”

Hienoja asioita, mutta sitten isketään taas kirveellä: “Sekin on tyttöjen juttu”.

Tähän mennessä olen luullut, että nuo ovat yleisinhimillisiä arvoja, yleisesti hyvänä pidettyjä. “Kyllähän pojilla on enemmän sitä, että vittuilu on välittämistä”, eräs filosofoi.

Mutta ehkä hänkään ei juuri tapaa miehiä.

HAASTATELTUJEN maailma on suoraviivainen, tyylipuhdas, ilman poikkeuksia klishee-mäisyydestä. Ateismi, feminismi, vasemmistolaisuus, naisparit. Ei henkilökohtaisia ominaisuuksia tai mielipiteitä.

Huumorin puolelle mennään taas, kun pohditaan uskonnosta luopumista. Tilalle ovat tulleet muut arvot. Eräs mainitsee arvoikseen hauskanpidon ja elämästä nauttimisen.

Arvoja?

ARTIKKELI on todella pitkä. On vaikea kuvitella minkä vuoksi – muuten kuin propagandamielessä – tällaiselle keskeneräisten ajatusten tulvalle on annettu paljon palstatilaa. Suosittelen silti lukemaan koko jutun, sillä tähän blogiin olen poiminut vain joitakin yksityiskohtia.

Välillä nauroin, välillä itkin, välillä kiroilin tärkeää lehteä, joka ei keskity tasapainoiseen, kriittiseen journalismiin.

UUDEN VUODEN RAUHALLISET KUJEET

 

Vuosi 2024 jää kohta taakse. Mietin jo seuraavaa vuotta. Mistä kirjoitan vuonna 2025? Pysyvätkö teemat entisellään?

Pelkään, että turvallisuuspolitiikkaan sekä sotaan ja rauhaan liittyvät aiheet nousevat pinnalle. Pelkään! Pelkään välillä liikaakin, ja yritän ajatella rationaalisesti: olenko alistunut turhaan sotahysteriaan, vai pystynkö yhä analysoimaan maailmantilannetta kiihkottomasti?

En ole ainakaan mennyt ansaan, jota monet ovat virittäneet. En yhdy väitteeseen, että yhteiskunnassamme tai sen johdossa olisi tapahtunut laajamittaista militarisoitumista. Sotainnokkuus tai suoranainen sotahulluus ovat täysin eri asioita kuin realistinen poikkeustilaan varautuminen ja epämieluisien tosiasioiden huomioon ottaminen.

Kuten aina, on vain todennäköisyyksiä, ei varmuutta. On jokin lisääntynyt mahdollisuus, että Suomi joutuu sotaan lähivuosina. Sen huomioon ottaminen ei ole halua sotaan. Kyse on tavallaan samanlaisesta varautumisesta kuin varustautuminen alkavaa taloudellista lamaa vastaan. Emme toivo lamaa, eikä se ehkä tule, mutta silti asian eteen tehdään ennakoivasti jotain.

Ennen vuotta 1939 Winston Churchill piti jatkuvasti Britannian parlamentissa palopuheita varoittaen Adolf Hitlerin aikeista. Häntä ei kuunneltu. Lopulta osoittautui, että hän oli oikeassa. Jos sotaan varautuminen olisi Britanniassa aloitettu aikaisemmin, olisi sota ehkä lyhentynyt ja lukemattomia ihmishenkiä säästetty.

Sodan jälkeen Churchill yritti varottaa jatkosta. Hän näki Euroopan jakautuvan kahteen: Amerikka-johtoiseen länteen ja Neuvostoliitto-johtoiseen itään. ”Kriisi jatkuu”, hän piti taas palopuheitaan. Tälläkin kertaa hän oli oikeassa, mutta häntä ei kuunneltu. Jouduttiin kymmenien vuosien kylmään sotaan.

Kirjoitan varmaan ensi vuonna myös ”rauhanliikkeestä” ja sen historiasta. Sanat eivät kerro totuutta, jos niitä käytetään tarkoituksellisesti johtamaan harhaan. Rauhanliike on yksi tällainen sana.

Yritän pitää silmäni auki ja mielen viileänä niin sodan kuin rauhan suuntaan.

--

Tasa-arvo on teema, josta kirjoitan ehkä ensi vuonna enemmän kuin aikaisemmin. Haluan pureutua niihin syihin, jotka aiheuttavat mediassa tarpeen tuoda tasa-arvo ja sen puutteet päivittäin tietoomme. Tässäkään asiassa ei kaikki ole niin selvää kuin meidän usein annetaan olettaa.  Ja taas meillä on edessämme sana, ”tasa-arvo”, jota voidaan käyttää hyvin monenlaisiin tarkoituksiin.

Ja taas on syytä pitää pää kylmänä ja aistit valppaan.

--

Blogini perusteema on yhä sama kuin ennenkin: totuuden etsintä. Subjektiivisen, mutta mahdollisimman laajasti perustellun totuuden etsintä.

Toivon voivani kirjoittaa entistä enemmän kuin ideologioista tai henkilökohtaisesta kunnianhimosta riippumaton tieteentekijä. Keräten aineistoa ja vetäen siitä johtopäätöksiä ilman halua käsitellä tietoa tukemaan ennalta päättämiäni mielipiteitä.

Haluan kuvitella itseni enemmän kvantitatiivisen kuin kvalitatiivisen tieteenharjoittamisen kannattajaksi. Ja tämä tarkoittaa, että sopivasti valitut muutama esimerkkitapaukset (kvalitatiivisuus) eivät koskaan korvaa suurta määrää (kvantitatiivinen)  otoksia, joilla tutkitaan laajasti ihmisten mielipiteiden tai ilmiöiden frekvenssiä.

--

Ehkä voin sitten välittää lukijalleni samaa harkitsevuutta sekä tunteiden ja järjenkäytön erottamista toisistaan kuin mihin itse pyrin.

Toivotan kaikille oikein hyvää Uutta Vuotta. Mielessäni on jo yksi kirjoitettava blogi. Jos innostun, se saattaa vielä ilmestyä tämän vuoden puolella, rakettien räiskyessä ja shamppanjan virratessa.

ENKELIKELLOT MENNEISYYDESTÄ

 

Eilen kaivoin viimeiset joulukoristeet esille ja vein ne paikoilleen. Taittelin lautasliinat kuusen muotoiseksi, ja asettelin ne ruokapöydälle valmiiksi jouluaaton vieraita varten.

Sitten vietin pitkän tovin etsien enkelikellojani. Miten ne olivatkin joutuneet väärään laatikkoon. Ehdin jo huolestua.

Löydettyäni ne huoli haihtui, ja kootessani enkelikelloja olin iloinen siitä, että ne ovat säilyneet kaukaa lapsuudestani ja vanhempienikin lapsuudesta. Ne nimittäin toimivat, ja niiden hento ääni kynttilöistä tulevan ilmavirran soittamana kuuluu jouluuni.

Meni aikaa muutettuani pois lapsuudenkodistani, että sain tuon hienoviereisen soittimen vanhemmiltani taas käyttööni. Sillä välin jouduin ostamaan saman näköisiä kelloja kaupasta.

Saman näköisiä. Ei samanlaisia. Ne eivät toimineet. Ne näyttivät samalta, ja ne olivat muka enkelikelloja. Tosiasiassa ne olivat ohuesta metallista tehtyjä Kiinan-roskia, jotka loivat illuusion mutta eivät todellisuutta. Ei ääntä. Vaappuivat heiveröisinä milloin mihinkin suuntaan. Metalli murtui. Lopulta heitin ne turhautuneena roskiin, minne ne olisivat alun perinkin kuuluneet.

Tänään sytytän kynttilät kellojen alle, ja ääni, muistot ja tämän hetken todellisuus tulevat vuosikymmenten takaa.

Joulu edustaa jatkuvuutta ja pysyvyyttä, samanlaista vankkuutta kuin enkelikelloni. Haluat sitten miettiä joulua kristillisenä juhlana tai vaikka saturnaliana, tai vain levähdystaukona keskellä pimeää talvea, sen arvo pysyy. Joulu ei ole muoti-ilmiö, eikä sen paikka vaihdu jonkun päätöksen mukaisesti.

Jouluun voi aina mahdollisuuksiensa mukaan latautua ja sitä odottaa etukäteen.

Olen surullinen niiden puolesta, jotka sanovat haluavansa paeta joulua. En ymmärrä ihmistä, joka pakenee ilon ja rauhan juhlaa. Selityksenä onkin kai usein, että jouluun liittyy turhaa tingel-tangelia (kiinalainen enkelikello!), uuvuttavaa juhlintaa, pakkoa tavata tylsiä ihmisiä jne., lahjoja joilla ei tee mitään, liikaa kiirettä, ylensyöntiä.

Ei tarvitse liittyä. Joulu on vain ja ainoastaan levähdystauko. Kristitty yhdistää siihen erään uskontonsa suurista sanomista: Kristuksen syntymisen. Muilla ei tarvitse olla sitäkään. Riittää, että keskittyy hetken hiljaa kehräävään nautintoon, ilon tuottamiseen ja juuri niihin rituaaleihin, joita itse pitää tärkeänä. Ja jatkaa matkaa virkistyneenä, levänneenä.

Olenkin enemmän surullinen niiden puolesta, jotka eivät saa viettää joulua haluamallaan tavalla. Yksin tai kykenemättä hankkia edes pieniä lahjoja lapsilleen tai joutuen töihin toisten juhliessa. Sairaana tai juuri läheisen menettäneenä.

Niin on aina ollut ja on aina oleva. Rauha ja ilo eivät ole kaikilla eivätkä aina. Me parempiosaiset voimme yrittää antaa jotain omasta juhlatunnelmastamme, mutta kaikkia ja kaikkea emme kykene pelastamaan. Siispä jouluna myös meillä on oltava oikeus iloon ja rauhaan eikä vain huolestumiseen, turhautumiseen ja epäoikeudenmukaisuuden sadatteluun.

Toivotan lukijoilleni oikein hyvää joulua. Itse yritän virittäytyä juhlatunnelmaan huolimatta kohta jo kuukauden jatkuneesta väsyttävästä sairaudestani. Ja aion onnistua siinä!