TIETOA SAATAVANA VAI SAATANA

Viime päivinä on kaksi tunnettua kirjoittajaa uskaltautunut kajoamaan median yksisilmäiseen tapaan raportoida asioista. Sekä Ivan Puopolo että Sanna Ukkola leimataan oikeistolaisiksi, joka laajoissa piireissä tarkoittaa yhtä kuin epäluotettavia, edistyksellistä (eli hyvää) yhteiskuntaa vastustavia roistoja.

Uskaltaudun minäkin työntämään lusikkani soppaan, sillä mediakritiikkini on varmaan tullut tutuksi blogini uskollisille lukijoille. Toivottavasti minua ei leimata natsiksi.

Oma teesini on tämä: tiedonvälityksen tehtävä on ensisijaisesti välittää tietoa.

Tuo kuulostaa kehäpäätelmältä ja itsestäänselvyydeltä. Mutta se ei ole sitä, mikäli tiedonvälityksellä tarkoitetaan mediaa ja journalismia. Yhä enemmän erityisesti nuoren polven journalistit (kuten Sanna Ukkola mainitsee jutussaan) pitävät tärkeänä tuoda oma näkemys mukaan raportteihinsa.

Aion pitää kiinni vanhasta hyvän journalismin käsitteestäni: haluan tiedonlähteistäni tietoa, en yksittäisen toimittajan minua holhoavaa, useimmiten poliittisesti värittynyttä käsitystä. Kuten usein asian sanon: haluan itse muodostaa käsitykseni, olenhan aikuinen, ajatteleva ihminen.

Syy on muukin kuin periaatteellinen: 1) nuo näkemykselliset tuotokset lähestyvät hyvin nopeasti propagandaa, ja mikä pahinta, yksittäisen tahon propagandaa, jonka tavoitteista tai syistä ei ole tietoa; 2) useimmat näkemyksiään julkituovat reportterit tuntuvat tietävän useimmista asioista vähemmän kuin minä; siksi toivon heidän vain kaivavan esiin lisäfaktaa ja lisäämään omaa tietämystäni. Minullakin on jo näkemys, jos asia on tärkeä, ja tuo näkemys perustuu omaksumaani tietoon maailmasta, ja monissa tapauksissa myös toki jonkin todellisen asiantuntijan (jota journalistit siis eivät useimmiten ole) näkemyksiin – jotka taas perustuvat tarkkaan omaan (eikä johonkin yleisesti omaksuttuun) harkintaan ja laajaan tietopohjaan.

--

Ivan Puopolo puuttuu tärkeään asiaan, joka vähentää YLE:n merkitystä tiedonhankintakanavana.

YLE pyrkii hänen tietojensa mukaan antamaan tilaa ja päästämään ääneen enemmän muitakin kuin “etuoikeutettuja”. Etuoikeutettuja ovat ne joilla on valtaa. Ja valtaa on kuulemma eniten valkoisilla, suomalaisilla, suomen kieltä taitavilla, koulutetuilla ja varakkailla heteromiehillä. Tätä YLE haluaa nyt väistää ja lisätä moniäänisyyttä.

Olen kiinnostunut kaikesta tärkeästä yhteiskunnasta, myös sen vähemmistölaidoilta. Siksi haluan oikein mielelläni tietää, jos esimerkiksi somaliyhteisössä tapahtuu jotain merkittävää, tai jos homoseksuaalien oikeudet paranevat.

Tällaisista kertominen kuuluukin YLE:nkin tiedonvälitysrooliin. Mutta nuo vähemmistöt ovat yllä mainituissa esimerkeissäni objekteja eivätkä subjekteja. Ero on tärkeä. “Somaleista kerrotaan” on eri asia kuin “somalit kertovat”.

Miksi sitten somalit eivät saisi kertoa, joku ehkä kysyy nyt. Täsmennän siksi ajatustani.

Tottahan toki somalien pitää kertoa asioista, jotka liittyvät somaliyhteisön sisällä tapahtuviin asioihin tai yhteisön suhteeseen muuhun maailmaan, siinä määrin kuin he kykenevät niistä kertomaan. Mutta tämän hetkisessä maailmassa somaleja on varsin vähän asiantuntijoina mm. lainsäädäntö- ja virkamiestyössä, joissa luodaan pohjaa vähemmistöjen asemalle Suomessa.

Haluan kuulla siksi myös somalien tilanteesta tietoja vallanpitäjien ja asiantuntijoiden suunnitelmista ja tutkimuksista. Ja nämä henkilöt ovat totta tosiaan useammin valkoisia kantasuomalaismiehiä kuin esimerkiksi kielitaidottomia ensi polven nuoria somaliäitejä.

Saan siis tietoni parhaiten “etuoikeutetuilta”. En halua, että heidän määräänsä tieojeni lisääjänä vähennetään keinotekoisesti.

--

Ei ole kyse pelkästään ei-etuoikeutettujen ääneen päästämisestä.

Valitettavasti tiedotusvälineet käyttävät ilmeisesti laiskuuttaan varsin paljon sattumanvaraisia katuhaastatteluja. Näistä ei tiedonnälkäinen kostu paljoakaan. Useimmiten haastateltavat lähestyvät heille esitettyjä kysymyksiä emotionaaliselta (“musta tuntuu, mä uskon”) eivätkä intellektuaaliselta  (“olen tutkinut perinpohjan tätä asiaa”) pohjalta. Ja näitä asiantuntemattomien haastatteluja on todellakin sattumanvaraisesti, joten kuka tahansa voi olla turhien näkemysten antajana.

Valitettavasti emme löydä – tällä haavaa – tarpeeksi monta homoa, mustaa, kielitaidotonta jne. kertomaan tärkeimpiä tietoja kuin kadulta saadaan, koska asiantuntemus on muissa käsissä.

Ehkä tämä muuttuu, ja pian on paljon mustia, korkeassa asemassa olevia virkamiehiä ja pääministereitä sekä muita asiantuntijoita. Sitten, ja vasta sitten, YLE:n pitäisi haastatella heitä enemmän tuomaan näkemyksensä ja ylivertaisen tietämyksensä meidän eteemme. Heitä on toki nytkin, mm. kansanedustajina, ja heitä voidaan ja pitää käyttää lausuntojen antajana, mutta vain samasta syystä kuin “etuoikeutettuja”, eli perustuen heidän tärkeään rooliinsa yhteiskunnassa.

Kiteytettynä: vaara YLE:n julistamassa moniäänisyyspolitiikassa on, että käytettävissä olevasta rajoitetusta ohjelma-ajasta ja palstatilasta annettaisiin turhan suuri osa  ihmisille, joiden panos ei antaisi meille samaa määrää tietoa kuin asiantuntijoiden ja vallankäyttäjien haastattelu.

Silloin tiedon määrä vähenisi. Ja ketä se sitten palvelisi? No tietenkin niitä, joiden propaganda saisi enemmän tilaa.

Meidän katsojien, lukijoiden, kuuntelijoiden on pidettävä varamme ja vaadittava toisenlaista journalismia. Vai haluammeko, että tärkeimmät uutisvälineemme muodostuvat viimeisiä poliittisia muotivirtauksia papukaijana noudattavien toimittajien propagandavälineeksi?

EUROELEFANTIT, MARSSIKAA NÄIN

 

Tänään on eurovaalien äänestyspäivä.

Luettuaan blogin ensimmäisen lauseen oletan usean lukijan haukottelevan ja klikkaavan itsensä kohti jotain mielenkiintoisempaa.

Hetkinen. Malttakaa tovi. Eurooppako ei ole kiinnostava?

Suomalaisen lukijan kannattaa miettiä, onko isänmaa ja kotimaa Suomi vai Eurooppa. Kannattaa myös pohtia, mistä kaikki se mitä pidämme tärkeänä on meille tullut. Missä kehittyivät meitä ympäröivät arjen miellyttäväksi ja turvalliseksi tekevät asiat? Oikein, Euroopassa – mikä välillä tarkoittaa myös Suomessa.

Maanosamme on kokenut paljon sotaa ja kurjuutta, mutta kun tutustuu Euroopan kulttuurihistoriaan, näkee, että kaiken melskeen keskellä ovat kehittyneet niin taiteet ja tieteet ennen näkemättömällä tavalla. Satuin juuri ottamaan käteeni ja selailemaan Erasmus Rotterdamilaisen kirjaa Tyhmyyden ylistys. Mietin: upeaa, että tällainenkin  1400-1500 -luvun suuri oppinut sai kirjoittaa ja vaikuttaa ja kukoistaa Mustan Surman jälkeisessä Euroopassa, jossa paikalliset sodat jatkuivat keskeytyksettä.

Erasmuksia, Michelangeloita, Voltaireja, Beethoveneita… Eurooppaa.

Suomessa tupataan usein puhumaan Euroopasta kuin jostain Suomesta kaukana olevasta paikasta, jonne mennään. Ikään kuin siellä ei koko ajan oltaisi. Puheet ehkä lakkaisivat, jos puhuisimme kieltä, joka kuuluu suuriin indo-eurooppalaisiin kieliryhmiin – tai ellei meri käytännössä erottaisi meitä kaikesta muusta paitsi Venäjästä.

Suomi oli kuitenkin aina Eurooppaa.

Vuosisatojen ajan maamme oli suurten eurooppalaisten valtioiden, Ruotsin ja Venäjän, takametsää. Sitä kautta yhdistyimme eurooppalaiseen valtavirtaan.

Kun kristinusko levisi Ruotsiin, se saapui myös Suomeen. Kun Pietari Suuri 1700-luvulla halusi viedä Venäjän monta harppausta eteenpäin, hän kehitti maatansa eurooppalaiseksi. Me saimme siitä vähitellen osamme.

Suomen herttuatar ja myöhemmin Ruotsin kuningatar Katarina Jagellonica toi  1500-luvulla Suomen Turkuun tärkeän välineen: haarukan. Ruotsalaisille voi aina muistuttaa, että tuo sivistyksen airut saapui Suomeen ennen Ruotsia.

1400-luvulla kehittynyt kirjanpainotaito levisi nopeasti Suomeen: 1400-luvulla painettiin ensimmäinen kirja nimenomaan Suomen markkinoille. Se painettiin Saksassa. Yhteistyötä Euroopan maiden kesken.

Oulussa ja Kokkolassa vaikuttivat 1700-luvulla tervaporvarit, jotka kävivät laajaa ulkomaankauppaa eurooppalaisten maiden kanssa. Vähemmän tunnettua on, että jo paljon aiemmin Skotlannista saapui kuningas Robert II:n poika Ouluun luodakseen siellä uuden elämän.

Nyt kun Suomi on Natossa, saattaa unohtua, että 1800-luvulla, Suomen ollessa osa Venäjää, upseereita koulutettiin ei pelkästään Venäjällä vaan myös Ruotsissa. Tämä perinne ei keskeytynyt Suomen itsenäistyttyä eikä YYA-aikana, jolloin kumartelimme Neuvostoliittoon päin. Sotilaallinen yhteistyö Saksan kanssa on kaikkien tuntemaa, niin jääkäriliikkeen ja kansalaissodan kuin toisen maailmansodankin ajalta.

1800-luvulla sivistyneistö seurasi tarkasti myös Suomessa Euroopan kulttuurisia ja yhteiskunnallisia valtavirauksia. Emme olleet ulkopuolella.

Kun Tulenkantajat 1930-luvulla kehottivat ”avaamaan ikkunat Eurooppaan päin”,  he halusivat tosiasiassa jatkaa eurooppalaista perineettä, eivät luoda jotain uutta. Ja kun 1960-luvulla marxilaiset Soihdunkantajat teoretisoivat sosialismilla, he kääntyivät luonnollisesti saksalaisen Karl Marxin ajatuksiin päin.

Voisin jatkaa tarinaa Suomen kytköksistä Eurooppaan kokonaisen kirjan verran. Asia on kuitenkin selvä. Suomi on integraalinen osa Eurooppaa. Ja tuo eurooppalaisuus on nykyaikana paljon selvempää ja silmiinpistävää kuin menneinä vuosisatoina.

Ne jotka haluavat käpertyä ”suomalaisuuteen” jonkinlaisena oman laatuisena ilmiönään, eivät näe tuhat vuotta kestänyttä, muotoaan alati muuttavaa mutta jatkuvasti elävää perinnettä ja sivistyspohjaamme: Eurooppaa.

Emme ole saari. Emme ole outo kansa pohjoisesta. Emme ole yksin. Emme ole Aasiaa. Emmekä enää ole suurvaltioiden takamaita.

Olemme eurooppalaisesti sivistynyt, nykyaikainen maa, jolla ikkunat ovat auki niin Euroopan Unioniin ja Natoon kuin pohjoismaiseen yhteistyöhön kuin lukemattomiin muihin yhteistyön muotoihin.

Ja me olemme mukana kehittämässä tätä mannerta. Me olemme päätöksentekijöitä Euroopan tasolla. Ja yhteiseurooppalaisilla forumeilla päätetään asioistamme. Demokratiassa tämä tarkoittaa, että meidän jokaisen pitää ottaa vakavasti velvollisuutemme äänestää tämän päivän EU-vaaleissa.

Toivottavasti saan edes muutaman lukijan kävelemään äänestyskoppiin.

Vielä tärkeämmäksi Suomen kannalta EU:n tekee käymistilassa oleva geopoliittinen tilanne, jossa Euroopan yhtenäisyys on entistä tärkeämpi. Mutta siitä joskus toiste.

Nyt mars mars äänestämään!

MIKSI PUOLUEET EIVÄT KUOLE?

 

Mikä on puolueiden merkitys äänestäjälle?  Miten puolueiden pitää suhtautua äänestäjiin?

Nämä yleisluontoiset kysymykset tulivat mieleen lukiessani toissapäiväisten Helsingin Sanomien artikkelia Minne haihtui huoli ilmastosta?

Artikkeli sinänsä ei kysymyksiäni esittänyt eikä yrittänyt löytää niihin vastausta. Yksi kohta kuitenkin kiinnitti huomioni: ”Kadonnut ei ole vain Thunberg. Huoli ilmastosta ja ympäristöstä tuntuu haihtuneen laajemminkin. Viime kevään vaaleissa vihreät menetti peräti 7 kansanedustajaa.”

Tästä lehti polveili kertomaan kuinka Vihreiden alamäki jatkuu, ja laitaoikeisto on eurovaaleissa matkalla kohti vaalivoittoa.

Lehden aatemaailman tuntien ymmärsin tietenkin, että kyseessä oli hätähuuto, jolla yritettiin aktivoida ihmisiä äänestämään Vihreitä vaaleissa.

Mutta esitän perustavaa laatua olevan kysymyksen, jonka laajennan hieman modifioiden koskemaan muitakin puolueita: Tarvitaanko Vihreää puoluetta muistuttamaan ilmastoasioista?

Vihreät teki tärkeää ja onnistunutta työtä ihmisten herättämisessä huomaamaan ilmastonmuutos ja siitä aiheutuvat riskit. Mutta entä nykyään? Lähes kaikki puolueet tunnustavat ilmastoteeman tärkeyden ja muistuttavat siitä äänestäjiä muulloinkin kuin vaalien alla.

Miksi meidän pitäisi siis äänestää Vihreitä, jos haluamme kiinnittää ilmastoasioihin huomiota?

Vien ajatuksen eteenpäin.

Vihreä liike syntyi aikoinaan ilmastoasian ympärille. Se sai aikaan laajan asennemuutoksen yhteiskunnassa. Nyt tuo työ on tehty, loppuun saatettu. Miksi ja miten puolue tuosta jatkaisi?

Nykyisellä puolueella on kehittyäkseen ja varmistaakseen kannatuksen vain yksi tie: olla yleispuolue; ottaa kantaa vahvasti muihinkin asioihin kuin tärkeimpään teemaansa.

Niin puolue toki tekikin. Hieman yleistäen voi sanoa, että puolue ja sen kannattajat muuttuivat Vasemmistoliiton klooniksi, niin talouspoliittisesti kuin muutenkin.

Ja sitten kun kannatus lähti krooniseen laskuun, tuli puoluetoimistossa hätä käteen. Miten saada kannatus nousemaan? Ja uuden puheenjohtajan vetämänä yritetään kosiskella muuttunutta äänestäjäkuntaa. Vasemmistoliiton kloonauksesta luovutaan ja ollaan hieman oikeistoliberaalimpeja.

Mutta onko tämä oikein?

Onko tällaisella puolueella mitään perusarvoja (paitsi ilmastomuutoksen korostaminen, joka siis on lähes jokaisen muunkin puolueen perusasioita)? Entä voiko ne muuttaa kannatuksen huvetessa?

Voi kyllä mutta ei pidä. Miten luottaa puolueeseen, joka tutkii gallupeja ja yrittää niiden mukaan kameleonttina muuttua toiseksi kuin aiemmin? Eikö oikea ratkaisu olisi pitää vanha, hyväksi todettu linja, ja sopeutua äänimäärien laskuun tai nousuun.

Ainakin se olisi luotettavaa ja selkärankaista.

Vihreät on vain yksi esimerkki. Sosiaalidemokraattinen puolue on tehnyt vuosikymmenet tärkeää työtä työntekijöiden aseman vahvistamiseksi ja sosiaalisen tasa-arvon eteen. Työntekijöiden rooli on viimeisten parin vuosikymmenen aikana kuitenkin muuttunut. Samanlaista työläisten etupuoluetta ei enää tarvita.

Sos.dem. puolue porskuttaa eteenpäin. Puoluetta lähellä oleva ammattiyhdistysliike sen sijaan natisee liitoksissaan. Tärkeimpänä syynä ei suinkaan ole oikeistohallitus vaan työntekijä-työnantajan -konfrontaation laimeneminen tai monilla aloilla jopa katoaminen.

SDP voisi ellei lopettaa toimintansa niin ainakin muuttua työväenpuolueesta pelkästään kattavaa sosiaaliturvaa ajavaksi yleispuolueeksi, "oikeudenmukaisuuspuolueeksi".

Perussuomalaisien ykkösteema on ollut maahanmuutto. Nyt kun näemme, että maahamme muuttaa enimmäkseen eurooppalaisia eikä Lähi-Idän ja Afrikan asukkeja, PS voisi myös lopettaa toimintansa. Ei heidänkään enää tarvitse pelätä, että "mamut tulevat ja raiskaavat". Työ on tehty, vaikkakin ilman persujen erityistä panosta.

Suomessa voisi aivan hyvin toimia kaksipuoluejärjestelmä kuten monissa muissakin maissa. Sille vain ei ole perinteitä. Mutta mihin me oikein tarvitsemme näitä vähitellen elähtäneiksi muuttuneita reliikkipuolueita?

Ja niin äänestäjät kuin puolueetkin joutuvat kahlaamaan tässä kadotettujen toimintamallien ja uudistettavien arvojen viidakossa.