HEREILLÄ!

 

Amerikkalainen näkökulma on aina tärkeä seurattava. Ja kyllä sitä seurataankin. Ainoa lisätoiveeni on, että Suomessa voitaisiin – ja haluttaisiin - toisen jättiläisen, Kiinan, asioita seurata samalla intensiteetillä.

Olen halunnut jonkin aikaa itsekin työntää lusikkani tähän americano-soppaan.

Valtakunnan Virallinen Aviisi (eli Hesari) vei osittain sanat suustani kertoessaan Elon Muskin taistelusta woke-ajatusmaailmaa vastaan. Päätin nopeasti vaihtaa oman aiheeni ja kirjoittaa yleisemmin wokesta.

--

Onko woke pelkkä pelotesana? Onko se aito ideologia tai poliittinen liike vai pelkästään sattumanvarainen kokoelma yhteiskunnallisia asioita, joiden suhteen erityisesti vasemmistolaiset nuoret pyrkivät olemaan valveilla?

Woke tarkoittaa pyrkimystä muuttaa aktiivisesti sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyviä epäkohtia, mutta myös muita vääräsuuntaiseksi koettuja seikkoja. Siksi Yhdysvalloissa, sanan alkuperämaassa, niin rasismi kuin ympäristöasiat ovat woke.

Woke on aitoa huolta monista asioista, jotka vaikuttavat joko joidenkin sorretuiksi koettujen ryhmien tai meidän kaikkien elämään. On aina pohjimmiltaan hieno asia, että ihmisellä on sosiaalinen omatunto ja halu parantaa maailmaa. Tämä omatunto on varmasti monen woke-barrikadeille nousevan nuoren aikuisen primus motor.

Oikeastaan on yhdentekevää, onko woke-aktiivi kiinnostunut yhdestä vai useammasta tällaisesta epäkohdasta. Jostain syystä ne kuitenkin kietoutuvat usein yhteen. En tiedä miksi esimerkiksi Black Lives Matter ja Extinction Rebellion (tai Elokapina) saavat samat ihmiset protestoimaan samoilla menetelmillä. Oletan, että kyse on kokonaisvaltaisesta nykymalliseen yhteiskuntaan kohdistuvasta protestista ja halusta muuttaa maailmaa, koska muutos koetaan aina hyväksi asiaksi.

Kyse on siis mindsetista, eli ajattelutavasta. Woke-kansa kokee turhautuneena, että vain ”aktivismi” eli suora kansalaisvaikuttaminen on tie eteenpäin. Siksi rauhallisempaa yhteiskuntakehitystä kannattavien woke-ihmettely ei saavuta kohdettaan. Woke-nuori kokee, että kadulla istuminen on paras tie kohti toivottua lopputulosta, ei tylsä ja hidas vaikuttaminen vaaleissa, joissa yksittäisen ihmisen panos on aina vain hyttysen pissa meressä.

Jos kannattaa woke-aatteita, joutuu kyllä suremaan tätä mindsetia. Banderollien heiluttaminen ja marssiminen kaduilla iskulauseita huutaen tuottaa tulosta vain, jos mennään pidemmälle: aitoon vallankumoukseen aseineen, verenvuodatuksineen ja totaalisine mullistuksineen. Suomen kaltaisessa maassa tässä ei kukaan ole vielä onnistunut – eikä oikein edes yrittänyt kansalaissotaamme lukuun ottamatta.

--

Woke on intohimoisen kannatuksen lisäksi myös kovan kritiikin kohteena, eikä aina ole kyse vain poliittisesta sapelienkalistelusta vaan aidosta yhteiskunnan kehittämiseen kohdistuvasta näkemyserosta.

Monet kokevat woken tarkoittavan ekstremismiä. Vaaditaan liikaa, ollaan ehdottomia ja jyrkkiä, harrastetaan sitä mitä voisi kutsua itsekeskeiseksi, moraaliseksi absolutismiksi: vain minä ja minun aatteeni juuri tällaisena kuin sen tuon julki on oikea tie; vain minun reseptini muutokseen ja minun aikatauluni muutokselle ovat oikeita.

Monet viisaat ihmiset näkevät maailman moniulotteisempana. Monet vähemmän viisaat ovat yhtä ehdottomasti täysin eri mieltä.

Ehdottomuus aiheuttaa cancelointeja, joilla tuhotaan yksittäisten ihmisten ura ja jopa elämä. Nämä toteutetaan ilman järjestäytyneen yhteiskunnan tarjoamia ratkaisuja kuten demokratiaa ja oikeuslaitosta. Rangaistaan tutkimatta, eikä rikosoikeudellisia perusprinsiippejä, kuten rangaistuksen oikeasuhteisuutta, mietitä.

Ennen Yhdysvalloissa kieritettiin tervassa ja höyhenissä, nyt paljon tehokkaammin some-myllyssä.

Cancel-kulttuuri herättää paljon vastustusta ja vie pohjaa woke-kansan suosiolta. Kriitikkojen mielestä ei jonkin ryhmän mielipiteiden vastaisuus ole riittävä syy antaa tuolle ryhmälle oikeutta jakaa rangaistuksia. Tämä kritiikki on helppo perustella moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Moraaliseen absolutismiin liittyy ”hyvesignalointi”, joka on sekin varsin itsekeskeistä. Juuri minä olen oikeassa, ja siksi minua ei saa kritisoida, ja juuri minä olen moraalisesti ylempi. Itsekeskeisyys on outo ilmiö liikehdinnässä, joka tähtää yhteisvastuuseen ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Nöyryys ja toisinajattelijoiden ymmärtäminen kuulostaisi kriitikkojen mielestä paremmalta.

Samaan ajatusmaailman jyrkkyyteen liittyy identiteettipolitiikka, jossa ihminen lokeroidaan woke-ajatusmaailman mukaisiin karsinoihin (rotu, sukupuoli jne). Tosiasiassa ihmiset voidaan luokitella varsin monin kriteerein. Identiteettiajatusmalli johtaa myös yhteiskunnan polarisoitumiseen.

--

Oma näkemykseni on, että kritiikki on oikeasuuntaista. Woke on liikaa nuoruuden innokkuutta ja ehdottomuutta sekä suoraviivaista, yksisilmäistä, usein varsin pinnallisesti läksynsä lukeneiden fanaatikkojen ja heidän seuraajiensa koheltamista.

Ja paljon tuhoa saadaan aikaan – niin yhteiskunnalle kuin omalle poliittiselle liikkeelle.

Kun tutkailen omia ajatuksiani, huomaan, että olen monessa asiassa woke, mutta maltillisesti, varmistaen näkökantojani, pyrkien vaikuttamaan asioihin vaikeampia teitä, äänestäen ja keskustellen. Ja jos minut sitten joku luokittelee vanhaksi pieruksi tai konservatiiviksi, otan nimityksen iloisena vastaan. Juuri sellainen siis haluan olla!

SAAKO IHMIS-SANNAA KUMMASTELLA?

 

Entisestä pääministeristämme Sanna Marinista on ilmestynyt paljon niin artikkeleita kuin kirjojakin hänen väistyttyään mehevämpien hillotolppien ääreen. Itse kirjoitin hänestä melko usein hänen ollessaan lyhyen aikaa vallan kahvassa kiinni. Vaikenin osaltani sitten.

Palaan nyt asiaan, mutta yleisemmältä kannalta.

Marin on ilmiönä yhä minuakin kiinnostava. Ensin hän oli kansakuntamme johtaja, joka ei hyväksynyt rooliaan instituutiona eikä sitä, että pääministeri on joka tilanteessa ja joka vuorokauden aikaan ensisijaisesti johtaja, esimerkki, tukipilari kansalaisille – ei normaalia elämää viettävä nuori nainen. Kiivailevat kannattajat tukivat häntä: Kyllä Sannankin pitää saada bilettää jne jne.

Kaikki edeltävät johtajamme olivat hyväksyneet roolinsa ja sen, että muutama vuosi vierähtää kansakunnan palveluksessa viettäen erilaista elämää kuin muulloin. Heillä oli velvollisuudentuntoa riittävästi.

Sitten Marinissa tapahtui muutos, jonka yksityiskohtiin on turha tässä mennä; kaikki tietävät kääntymisen rahan perään, tingeltangel-asujen biletysmaailmaan, somen tähtöseksi ja pikkujulkkiseksi, joka tuntuu kokoaan isommalta julkimolta vain hänen taustastaan johtuen.

Mistä tämä johtuu? Miksi vasemmistodemarit joutuvat katsomaan ihmeissään hänen touhujaan? Miksi hän petti aatteen, joka vasemmiston äärilaidalla aina katsotaan varsin vakavaksi asiaksi?

Oikeastaan pitäisi kysyä, miksi hän teeskenteli vasemmistodemaria näinkin kauan.

Olen seurannut riittävän pitkään näitä aatteen palosta eläviä naisia ja miehiä, jotta olen huomannut erään heitä yhdistävän tekijän: heille on kaksi aivan eri asiaa, miten he haluavat nuhdella ja kouluttaa yhteiskuntaa ja muita ihmisiä ja miten he itse elävät.

Puhdasoppinen vasemmistoideologisuus on kieltäytymistä niin kovin monesta asiasta. Pitäisi aina muistaa, että on itseä köyhempiä kanssaihmisiä. Pitäisi olla syömättä lihaa ja matkustamatta lentokoneella. Pitäisi vaatia lisää veroja, joilla rahoitetaan huono-osaisten elämää.

Lista on pitkä, ja kunnollinen aatteen veli ja sisar muistuttaa meitä opettavaiseen ja hieman halveksuvaan sävyyn kaikista näistä velvollisuuksista.

Mutta idealistiseen maailmaan tulee särö. Ideologisen vakaumuksen laatu ei muuta meidän kaikkien perustaa: ihmisyyttä. Meillä on kaikilla ihmisen itsekkäitä, hedonistisia ja järjellä vaikeasti selitettäviä toiveita. Ah mahtava ateria! Syönpä sen, vaikka tiedän jonkin näkevän nälkää. Ah etelän lämpöä Suomen marraskuun sijasta! Lennähdänpä sinne, vaikka bensaa palaa. Ah kuinka hyvä huutaa tuolle pölvästille! Teenpä sen, vaikka olenkin yleismaailmallisen rauhan ja rakkauden kannattaja.

Ihmisyys. Ja realismi. Paatuneinkin rauhanpuolustaja huomaa lopulta, että sota ei lopu rauhanmarsseissa. Jokainen eturyhmä tavoittelee omaa etuaan, ei altruistista onnelaa. Sosialismi on mahtava, tasapainoa lupaava unelma, mutta se sortuu käytännössä siihen, että ihminen on – ihminen.

Tasapainoinen ihminen on kyllä idealisti, mutta idealismia hillitsee realismi.

Tämän todellisuuden kanssa kukin vasemmistodemarikin, Sanna Marin mukaan lukien, joutuu elämään. Maamme on täynnä pikku-marineja, joista emme tiedä, koska he eivät ole julkisuuden valokeilassa. He porskuttavat kykyjensä ja tarpeidensa mukaan aivan kuten ei-idealistinen enemmistö, nauttien omasta yksityisestä ihmisen elämästään. Sitten he välillä nousevat barrikadeille vaatimaan meitä kaikkia elämään olemaan ideologian mukaisesti.

Ja samaan aikaan nauttivat juuri siitä elämäntyylistä, jota he näennäisesti vastustavat.

Omassa elämässäni on kiusallisen monta tällaista tekopyhää hurskastelijaa. En jaksa osoittaa heitä sormellani, sillä minussa ei ole ideologisen tosikon sormenheristämisviettiä. Katso, lukija hyvä, ympärillesi! Varmaan näet samanlaista. Ehkä jopa itsessäsi, jos satut olemaan pikku-marin.

Itse annan anteeksi Sanna Marinille. Enhän voi olla ihmiselle vihainen siitä, että hän on ihminen.

HYVINVOINTIA TOIMIMALLA VAI ISTUMALLA?

 

Harmaa syksyinen aamu latistaa yleensä optimistiset ajatukseni skeptiseksi nykyisyyden ja tulevaisuuden pohdinnaksi. Katson ikkunasta masentavaa värien puutetta, jota aurinko ei tule pelastamaan. Tuultakin on luvassa.

--

Mielessäni risteilee kahdenlaisia ajatuksia. Olen juuri lukenut loppuun Mario Draghin, entisen Italian pääministerin ja Euroopan keskuspankin pääjohtajan ansiokkaan ja paljon tietoa sekä ajatuksia sisältävän raportin Euroopan kilpailukyvyn tulevaisuudesta. Mietin raportin ideoiden toteuttamiskelpoisuutta ja Euroopan menestysmahdollisuuksia globaalissa kilpailussa.

Raportti on tietenkin makrotasolla, koko taloutta ja maanosaa koskevaa.

Samaan aikaan muistelen joitakin lähiaikojen lehtijuttuja ja tapahtumia. Ne ovat mikrotasolla, yksittäisten pienryhmien tai henkilöiden asioita.

Draghi kirjoittaa investointien tarpeesta, jotta pysyisimme tärkeimpien kilpailijoidemme, USA:n ja Kiinan tasolla. En voi käydä lyhyessä blogissa kaikkia raportin sisältämiä aiheita läpi, mutta mainitaan pari kuvaavaa esimerkkiä.

Vihreän siirtymän ytimessä on harvinaisten mineraalien ja muiden raaka-aineiden (kuten koboltin, litiumin, nikkelin) saanti; niiden markkina on viidessä vuodessa kaksinkertaistunut, litiumin kysyntä jopa kolminkertaistunut ja hinta peräti 12-kertaistunut. Kiina hallitsee markkinoita, ja maa on osoittanut halukkuutta käyttää markkinaylivoimaansa omaksi edukseen. Tietenkin, voisi sanoa. Eurooppa on riipuvainen Kiinasta.

Digitaalisen kehityksen kovassa ytimessä puolestaan ovat puolijohdemarkkinat, joita pitävät käsissään muutamat suuret pelurit Yhdysvalloissa, Koreassa, Taiwanissa ja Kiinassa. Eli ei Euroopassa. Eurooppa on riippuvainen näistä pelureista.

Eurooppa – tai tarkemmin sanoen EU-maat – on monella kehityksen ydinalueella riippuvainen pahimmista kilpailijoistaan. Sen pitäisi kehittää omavaraisuuttaan.

Helpotukseksi tähän ongelmaan Draghi esittää valtavaa investointiohjelmaa: 800 miljardia euroa lisää vuosittain. Tällaisen toteuttamisessa on suuria ongelmia, eikä vähiten EU:n hajanaisuus ja kansallisvaltioiden halu toimia yksin ja pelata omaan pussiin, vaikka ainoastaan EU:n yhtenäisyys voisi luoda riittävästi vääntöä asettaakseen meidät samalle tasolle kilpailijoiden kanssa.

Mutta ilman investointeja ja työtä EU:n aseman parantamiseksi mitään ei tapahdu. Me kuihdumme, jäämme isompien jalkoihin.

--

Panin muutaman valon päälle, jotta edes sisällä asunnossani olisi viihtyisämpää. Valitettavasti mietteeni kääntyvät mikrotasolle: ihmisiin.

--

Ajatukseni eivät suostu jättämään artikkelia, jossa kerrottiin Fuengirolaan muuttaneista suomalaisista. Eräs täydessä työiässä ja voimissaan oleva nuori mies kertoi syyksi muuttoon pitävänsä espanjalaisesta tyylistä, jossa ei ole kiirettä eikä tohinaa. Voidaan vain olla paikoillaan. Suomeksi sanottuna: ei saada kovin paljon aikaan.

Sitten muistelen viimeisimpiä Elokapinan yritelmiä iskeä suoraan järjestäytyneen yhteiskunnan hermoon: Eduskuntaan. Elokapinalaisia kutsutaan välillä halveksuvasti ”kadullaistujiksi”.

Elokapinan jäsenet sentään yrittävät kutsua itseään aktivisteiksi, Fuengirolan vätys ei edes väitä olevansa aktiivinen.

Mutta haukkumanimi kadullaistuja tulee nimenomaan ajatuksesta, että tällaiset mielenosoittajat eivät ole oikeasti aktivisteja. He vain istuvat, eikä mitään loppujen lopuksi tapahdu. Todellisuudessa yhteiskunta kehittyy niiden ansiosta, jotka tekevät ihan oikeasti jotain jonkin asian eteen.

En valitettavasti muista sen professorin nimeä, joka kirjoitti suunnilleen näin: ”Miksi lippuja heiluttavat hokeman kaltaisten iskulauseiden huutajat kutsuvat itseään aktivisteiksi? Todellisia aktivistejahan ovat muun muassa virkamiehet, jotka hoitavat pienellä palkallaan yhteisiä asioitamme.”

Mario Draghi on aktivisti. Hän on virkamies ja poliitikko, joka on omistanut elämänsä ja työkykynsä yhteisten asioiden hoitamiseen. Hän on viitsinyt ja jaksanut opiskella asioita korkeimmalla tasolla. Hän ei istu kadulla.

--

Pelkään pahoin, että makrotason uudistukset eivät onnistu, ja Eurooppa jää Yhdysvaltojen ja Kiinan jalkoihin, mikäli mikrotasolla ei tapahdu uudistumista. On liian paljon ”passivisteja”.

Syy vätysten ja kadullaistujien olemassaoloon on selvä: olemme saaneet nauttia rikkaudesta, edistyksestä ja maailman huipulla olemisesta niin kauan, että siitä on tullut itsestäänselvyys. Sen sijaan, että jokainen kynnelle kykenevä tekisi kaikkensa yhteisen maamme ja maanosamme kehittämiseksi, on liikaa niitä, jotka kuvittelevat menneiden rikkauksien olevan tae myös tulevasta elämän helppoudesta.

Kuvitelma ei ole todellisuutta.  Maailma on muuttunut.

--

Luen tänään lehdestä, kuinka oppositiopuolueet vastustavat ”vientivetoista palkkamallia” ja puolueiden edustajat puhuvat sairaanhoitajien pienistä palkoista ja naisten asemasta. He menevät samaa reittiä kuin kadullaistujat. Vaaditaan vanhoista taloudellisista varannoista, ei huolehdita siitä, että niitä varantoja riittää myös tuleville sukupolville.

Ei ole vain oikeuksia. On myös velvollisuuksia. Sairaanhoitajien palkka (eli oikeus) voi surkastua entisestään, ellei joku luo vaurautta (velvollisuus). Sitä Mario Draghi peräänkuuluttaa. Sen ajatuksen vaurauden ikuisuuteen tuudittautuvat ja kadullaistujat yksinkertaisesti ohittavat.

--

Viimeinen sammuttaa valot. Syksyn harmaus ja pimeys iskee kuin moukari. Taidanpa siirtyä takaisin sänkyyn vätystelemään.