UUDEN VUODEN RAUHALLISET KUJEET

 

Vuosi 2024 jää kohta taakse. Mietin jo seuraavaa vuotta. Mistä kirjoitan vuonna 2025? Pysyvätkö teemat entisellään?

Pelkään, että turvallisuuspolitiikkaan sekä sotaan ja rauhaan liittyvät aiheet nousevat pinnalle. Pelkään! Pelkään välillä liikaakin, ja yritän ajatella rationaalisesti: olenko alistunut turhaan sotahysteriaan, vai pystynkö yhä analysoimaan maailmantilannetta kiihkottomasti?

En ole ainakaan mennyt ansaan, jota monet ovat virittäneet. En yhdy väitteeseen, että yhteiskunnassamme tai sen johdossa olisi tapahtunut laajamittaista militarisoitumista. Sotainnokkuus tai suoranainen sotahulluus ovat täysin eri asioita kuin realistinen poikkeustilaan varautuminen ja epämieluisien tosiasioiden huomioon ottaminen.

Kuten aina, on vain todennäköisyyksiä, ei varmuutta. On jokin lisääntynyt mahdollisuus, että Suomi joutuu sotaan lähivuosina. Sen huomioon ottaminen ei ole halua sotaan. Kyse on tavallaan samanlaisesta varautumisesta kuin varustautuminen alkavaa taloudellista lamaa vastaan. Emme toivo lamaa, eikä se ehkä tule, mutta silti asian eteen tehdään ennakoivasti jotain.

Ennen vuotta 1939 Winston Churchill piti jatkuvasti Britannian parlamentissa palopuheita varoittaen Adolf Hitlerin aikeista. Häntä ei kuunneltu. Lopulta osoittautui, että hän oli oikeassa. Jos sotaan varautuminen olisi Britanniassa aloitettu aikaisemmin, olisi sota ehkä lyhentynyt ja lukemattomia ihmishenkiä säästetty.

Sodan jälkeen Churchill yritti varottaa jatkosta. Hän näki Euroopan jakautuvan kahteen: Amerikka-johtoiseen länteen ja Neuvostoliitto-johtoiseen itään. ”Kriisi jatkuu”, hän piti taas palopuheitaan. Tälläkin kertaa hän oli oikeassa, mutta häntä ei kuunneltu. Jouduttiin kymmenien vuosien kylmään sotaan.

Kirjoitan varmaan ensi vuonna myös ”rauhanliikkeestä” ja sen historiasta. Sanat eivät kerro totuutta, jos niitä käytetään tarkoituksellisesti johtamaan harhaan. Rauhanliike on yksi tällainen sana.

Yritän pitää silmäni auki ja mielen viileänä niin sodan kuin rauhan suuntaan.

--

Tasa-arvo on teema, josta kirjoitan ehkä ensi vuonna enemmän kuin aikaisemmin. Haluan pureutua niihin syihin, jotka aiheuttavat mediassa tarpeen tuoda tasa-arvo ja sen puutteet päivittäin tietoomme. Tässäkään asiassa ei kaikki ole niin selvää kuin meidän usein annetaan olettaa.  Ja taas meillä on edessämme sana, ”tasa-arvo”, jota voidaan käyttää hyvin monenlaisiin tarkoituksiin.

Ja taas on syytä pitää pää kylmänä ja aistit valppaan.

--

Blogini perusteema on yhä sama kuin ennenkin: totuuden etsintä. Subjektiivisen, mutta mahdollisimman laajasti perustellun totuuden etsintä.

Toivon voivani kirjoittaa entistä enemmän kuin ideologioista tai henkilökohtaisesta kunnianhimosta riippumaton tieteentekijä. Keräten aineistoa ja vetäen siitä johtopäätöksiä ilman halua käsitellä tietoa tukemaan ennalta päättämiäni mielipiteitä.

Haluan kuvitella itseni enemmän kvantitatiivisen kuin kvalitatiivisen tieteenharjoittamisen kannattajaksi. Ja tämä tarkoittaa, että sopivasti valitut muutama esimerkkitapaukset (kvalitatiivisuus) eivät koskaan korvaa suurta määrää (kvantitatiivinen)  otoksia, joilla tutkitaan laajasti ihmisten mielipiteiden tai ilmiöiden frekvenssiä.

--

Ehkä voin sitten välittää lukijalleni samaa harkitsevuutta sekä tunteiden ja järjenkäytön erottamista toisistaan kuin mihin itse pyrin.

Toivotan kaikille oikein hyvää Uutta Vuotta. Mielessäni on jo yksi kirjoitettava blogi. Jos innostun, se saattaa vielä ilmestyä tämän vuoden puolella, rakettien räiskyessä ja shamppanjan virratessa.

ENKELIKELLOT MENNEISYYDESTÄ

 

Eilen kaivoin viimeiset joulukoristeet esille ja vein ne paikoilleen. Taittelin lautasliinat kuusen muotoiseksi, ja asettelin ne ruokapöydälle valmiiksi jouluaaton vieraita varten.

Sitten vietin pitkän tovin etsien enkelikellojani. Miten ne olivatkin joutuneet väärään laatikkoon. Ehdin jo huolestua.

Löydettyäni ne huoli haihtui, ja kootessani enkelikelloja olin iloinen siitä, että ne ovat säilyneet kaukaa lapsuudestani ja vanhempienikin lapsuudesta. Ne nimittäin toimivat, ja niiden hento ääni kynttilöistä tulevan ilmavirran soittamana kuuluu jouluuni.

Meni aikaa muutettuani pois lapsuudenkodistani, että sain tuon hienoviereisen soittimen vanhemmiltani taas käyttööni. Sillä välin jouduin ostamaan saman näköisiä kelloja kaupasta.

Saman näköisiä. Ei samanlaisia. Ne eivät toimineet. Ne näyttivät samalta, ja ne olivat muka enkelikelloja. Tosiasiassa ne olivat ohuesta metallista tehtyjä Kiinan-roskia, jotka loivat illuusion mutta eivät todellisuutta. Ei ääntä. Vaappuivat heiveröisinä milloin mihinkin suuntaan. Metalli murtui. Lopulta heitin ne turhautuneena roskiin, minne ne olisivat alun perinkin kuuluneet.

Tänään sytytän kynttilät kellojen alle, ja ääni, muistot ja tämän hetken todellisuus tulevat vuosikymmenten takaa.

Joulu edustaa jatkuvuutta ja pysyvyyttä, samanlaista vankkuutta kuin enkelikelloni. Haluat sitten miettiä joulua kristillisenä juhlana tai vaikka saturnaliana, tai vain levähdystaukona keskellä pimeää talvea, sen arvo pysyy. Joulu ei ole muoti-ilmiö, eikä sen paikka vaihdu jonkun päätöksen mukaisesti.

Jouluun voi aina mahdollisuuksiensa mukaan latautua ja sitä odottaa etukäteen.

Olen surullinen niiden puolesta, jotka sanovat haluavansa paeta joulua. En ymmärrä ihmistä, joka pakenee ilon ja rauhan juhlaa. Selityksenä onkin kai usein, että jouluun liittyy turhaa tingel-tangelia (kiinalainen enkelikello!), uuvuttavaa juhlintaa, pakkoa tavata tylsiä ihmisiä jne., lahjoja joilla ei tee mitään, liikaa kiirettä, ylensyöntiä.

Ei tarvitse liittyä. Joulu on vain ja ainoastaan levähdystauko. Kristitty yhdistää siihen erään uskontonsa suurista sanomista: Kristuksen syntymisen. Muilla ei tarvitse olla sitäkään. Riittää, että keskittyy hetken hiljaa kehräävään nautintoon, ilon tuottamiseen ja juuri niihin rituaaleihin, joita itse pitää tärkeänä. Ja jatkaa matkaa virkistyneenä, levänneenä.

Olenkin enemmän surullinen niiden puolesta, jotka eivät saa viettää joulua haluamallaan tavalla. Yksin tai kykenemättä hankkia edes pieniä lahjoja lapsilleen tai joutuen töihin toisten juhliessa. Sairaana tai juuri läheisen menettäneenä.

Niin on aina ollut ja on aina oleva. Rauha ja ilo eivät ole kaikilla eivätkä aina. Me parempiosaiset voimme yrittää antaa jotain omasta juhlatunnelmastamme, mutta kaikkia ja kaikkea emme kykene pelastamaan. Siispä jouluna myös meillä on oltava oikeus iloon ja rauhaan eikä vain huolestumiseen, turhautumiseen ja epäoikeudenmukaisuuden sadatteluun.

Toivotan lukijoilleni oikein hyvää joulua. Itse yritän virittäytyä juhlatunnelmaan huolimatta kohta jo kuukauden jatkuneesta väsyttävästä sairaudestani. Ja aion onnistua siinä!

IHMINEN ON ÄLYKÄS

 

Hetken mietin panevani otsikoksi “Ihminen on tyhmä”, mutta muutin mieleni. Keskellä synkintä kaamosta ei edes joulun odotus saa lukijaa niin hyvälle tuulelle, että häntä kannattaisi heti otsikossa potkia päähän.

No, kumpi sitten pitää paikkansa: tyhmä vai älykäs? Unohdetaan hetkeksi henkilökohtaiset erot ja mietitään ihmisiä isompana klimppinä. Otetaan vaikkapa kaikki suomalaiset aikuiset kansalaiset. Onko keskiarvo heistä tyhmä vai älykäs?

Oma vastaukseni on: varmasti riittävän älykäs toteuttamaan demokratiaa eli äänestämään yhteisistä asioista.

Ja sitten tulee se mutta.

Älykkyys ei aina riitä, tarvitaan myös tietoa, taitoa, näkemystä, asioiden seurantaa, tunteiden erottamista järjestä päätöksiä tehtäessä, koulutusta, avarakatseisuutta…

Mistä esimerkiksi johtuu, että SDP:n kannatus kasvaa kohisten? Juuri äskenhän meillä oli kolme tasavahvaa puoluetta, ja nyt yksi jättää muut taakseen.  Mitä gallupiin haastatellut äänestäjät oikein ajattelevat? Puolueethan ovat yhä samoja kuin ennenkin. Miksi muuttaa mielensä?

Siksi, että äänestäjä säntäilee näkemyksen ja tiedon puutteessa edestakaisin.

Puhutaanpa esimerkiksi talousasioista. Jokaisen pitäisi pystyä hahmottamaan kansantalouden ja sen muutosten kokonaisuus. Harva siihen kykenee.

Älykkyys kyllä riittää, mutta moni äänestäjä on ikään kuin tuulen riepoteltavana. Taloudelliset asiat näyttäytyvät useille lähinnä kahta kautta. 1) miten jokin muutos vaikuttaa juuri minuun, 2) miksei nykyinen hallitus hoida tilannetta.

Ensinnäkin, on sanomattakin selvää, että kunkin kansalaisen yksityiset toiveet eivät saa vaikuttaa koko maata virkansa puolesta hoitaviin poliitikkoihin ja virkamiehiin. Jos tuottavuus heikkenee, joku – tai monet - kärsii seurauksista. Poliitikkojen ammattitaitoon kuuluu vain päätellä, kehen negatiivisia seurauksia kohdistetaan.

Toiseksi, suomalaisen äänestäjän ajatuksiin on iskostunut virkavallan kunnioituksen perinne. Kuvitellaan, että maan hallitus on kuin taikuri, joka pystyy hoitamaan kaikki asiat kuntoon.

Siksi opposition haukkumispolitiikka kantaa hedelmää. Aina löytyy maasta jotain suurta tai pientä, joka voisi olla paremmin. Ja aina oppositiopoliitikot ja heitä uskovat kansalaiset kuvittelevat, että vain ja ainoastaan maan hallitus hoitaa kaiken maan ja taivaan välillä.

Virhe. Maan talous on riippuvainen monesta hallituksen ulkopuolisesta seikasta: 1) laeista, mm. verotusta koskien, jotka vaikuttavat niin Suomeen saataviin kansainvälisiin sijoituksiin kuin yritysten toimintaedellytyksiin, 2) virkamiesten toimista ja asiantuntemuksesta, 3) yksityissektorin toiminnasta, 3) vientikaupan tilasta, 4) kansalaisten halukkuudesta ostaa uusia asuntoja, 5) koko kansainvälisestä taloudesta, josta Suomikin on aina riippuvainen, 6) geopolitiikasta.

Ja nämä vain muutamia mainitakseni. Näihin kaikkiin maan hallitus voi vaikuttaa vain osittain tai välillä ei ollenkaan.

Riippumatta siitä, minkä puolueiden muodostama hallitus meillä on, sitä ei voi syyttää kaikesta, eikä siltä voi vaatia kaikkea.

Älykkäätkin menevät usein barrikadeille vaatimaan hallitukselta toimia juuri minun alani tukemiseksi.  Mutta kun valtion budjettia tehdään, on aivan mahdollista, että juuri minun alani kärsii ja jokin toinen ei.

Kokonaisuutta ajatellen ei auta, että sännätään seuraavaksi äänestämään SDP:tä – tai kuten viime vaaleissa Kokoomusta ja Perussuomalaisia.

Demokratian sisään rakennettu heikkous on, että asioista pääsevät vaaleissa päättämään ihmiset, joilla ei ole eväitä hahmottaa tärkeitä, monimutkaisia asioita.

Minulla ei ole tarjota valmista kokonaisratkaisua tähän tietovajeen aiheuttamaan irrationaaliseen tai jopa vahingolliseen äänestyskäyttäytymiseen.

Diktatuuri? Eii… kunpa saisikin ”valistuneen yksinvaltiuden”! Virkamiesten valta? Parempi, sillä lähtökohtaisesti he ovat puolueettomia ja heidän tiedon tasonsa on korkeampi kuin poliitikkojen ja äänestäjien – mutta pysyisivätkö he lahjomattomina? Rahan valta? Keskittyisi vain rikkaiden rikastumiseen. Tiedeyhteisön ja filosofien valta? Miksipä ei, mutta kuten taas kerran joudumme näkemään, Suomen suurin yliopisto on muuttumassa tietyn aatesuunnan leiriksi. Ei siis onnistu sekään.

Ainoa mitä olen omassa, toivottavasti edes keskinkertaisen älykkäässä päässäni keksinyt, on eräs pieni muutos.

Tehtäisiin lainsäädäntöä, joka takaisi ministereiltä ja muutamilta muilta politiikan avainpäättäjiltä riittävän koulutuksen ja tietotaidon. Samaan tapaan kuin missä tahansa työpaikassa testataan halukkaiden rekrytanttien kyvyt ja sopivuus toimeen.

Olisivatpa sitten edes päättäjät tilanteen tasalla.