HESARI SE VAAN JAKSAA

 

Voisin joka päivä kirjoittaa lehdistökatsauksen, jossa ruotisin tärkeintä päivälehteämme Helsingin Sanomia ja osoittaisin sen puolueellisuuden ja halun kirjoittaa kunkin toimittajan maailmanparannusmielipiteiden mukaisesti.

Tässä pari otosta tältä päivältä.

SOTE JA HALLITUS

HS-analyysi saa totutusti sanana odottamaan mielipidekirjoitusta – vaikka pitäisi olla juuri päinvastoin eli tilanteen erittelyä, analyysiä.

Tällä kertaa ”analyysissä” politiikan toimittaja Veera Paananen ohjeistaa hallitusta: ”Pääministerinä Orpo voisi itse johtaa: Miten hänen povaamansa romahdus estetään?”, kuuluu otsikko.

Väite on siis tunteenomainen: Pääministeri ei johda. Analyysi on jo otsikossa heitetty roskakoriin.

Kyse on soteuudistuksesta.

Hämmästyn ensin iloisesti, sillä toimittaja ei kiellä tosiasioita ja vaadi vain vasemmistolaisen mantran mukaisesti julkisen sektorin ylläpitämistä tasolla, jonka rahoitus ei ole pitkäjänteisesti mahdollista.

Hän jopa yllättäen myöntää, että ”Marinin hallituksen tekemässä mallissa lienee paljon korjattavaa paljonkin”.

Kiinnitän kuitenkin huomiota sanaan ”lienee”. Ei siis ”on”.  Toimittaja ei sitten kuitenkaan ihan täysin halua myöntää tätä itsestäänselvyyttä… toivottavasti hän ei kuulu hurmoshenkisiin Marinin palvojiin. No ei kai sentään, mutta vaikea hänelle on tietty myöntää kategorisesti, että vasemmistohallitus voi tehdä erehdyksiä, sen sananvalinta paljastaa.

Mutta sitten ”analyysissä” tulee käänne: toimittaja väittää, että hallitus keskittyy vain edellisen hallituksen moittimiseen ja esittää hämmentävän vähän keinoja sote-palveluiden romahtamisen estämiseksi.

Näinkö tosiaan on? Toimittaja unohtaa, kuinka suuren laivan kääntämisestä on kyse, erityisesti kun kansa juuri tällaisten toimittajien ja vasemmistopoliitikkojen johdolla saadaan helposti napisemaan kaikista heikennyksistä. Ja näin hallituksen työ vaikeutuu.

Todellisuudessa homma on samanlaista valtapolitiikkaa kuin ennenkin. Vasemmiston kuuluu perinteisesti ummistaa silmät tulevaisuudelta (kuten lainarahan hinnan kallistumiselta) ja antaa kansalle kahmalokaupalla kaikkea hyvää. Kun sitten vihdoin saadaan järkevämmin taloutta miettivä hallitus, tämän pitää korjata jäljet ja vasemmisto saa taas räyhätä ”pahoista oikeistolaisista” – ja samalla itää toive saada tyytymättömät kansalaiset äänestämään seuraavissa vaaleissa suurin joukoin vasemmistoa.

Toimittaja esittää liudan parannusehdotuksia. Olen varma, että ministeriö ja hallitus ovat kyllä kuulleet nämä ennenkin, besserwisseriä ei nyt tarvita.

Artikkelin (”analyysin”) tarkoitus kuitenkin ehkä saavutetaan. Lukija miettii hallituksen pahuutta ja äänestää sitten joskus taas enemmän vasemmistoa. Sitten voidaan taas työntää Suomen talous kuralle sen mukaisesti, mitä maan kokonaistaloutta täysin ymmärtämättömät äänestäjät toivovat.

Ja sitten taas myöhemmin paikataan monumentaalisia virheitä. Unohtuu, että on olemassa valitettavasti myös tie, joka johtaa laskukauden pitkittyessä romahdukseen.

Silloin virheiden paikkaaminen on liki mahdotonta, ja pitkä köyhä tie on edessä.

OSINKOVEROTUS

”Osinkoverotus kaipaa korjausta”, kertoo HS:n pääkirjoituksen otsikko. Lukematta sen pitemmälle jo arvaan:  pörssissä noteerattomien yritysten verotusta pitää kiristää.

Hämmästyttävä lause pääkirjoituksessa kertoo meille näin: ”Hallitus muodostuu oikeistopuolueista, ja yrityksiä halutaan suojella, jotta ne toisivat kaivattua kasvua talouteen”.

Mahtaako kirjoittaja ymmärtää, että tämä ”oikeistolaisuus” tarkoittaa vain sitä, että tarvitsemme yksityisiä yrityksiä ja niiden työvoimaa veronmaksajiksi ja pitämään yllä julkista sektoria.

Kaipa verotuottojen lisääjiä pitää suojella.

Vasemmistolaisuus sitten kai tarkoittaa, että yrityksiä ei pidä suojella vaan antaa mennä kuralle lisäämään työttömyyttä ja taloudellista aktiviteettia. Ja jos tarpeeksi pitkälle tässä mennään, tuloksena on ensin veronkorotuksia ja sitten romahdus.

Ai niin, on toinenkin tie, ellei yrityksistä pidetä huolta: sosialistinen talous. Vaikkei siitä ole tällä haavaa muodikasta puhua, ajatus sosialismista saa vasemmistolaisen sydämen kuitenkin sykkimään kiivaasti. Vasemmistohan uskoo (tai uskottelee?)  kaiken julkisesti (tai kuten sanotaan, ”demokraattisesti”) hallitun toiminnan olevan jostain syystä parempaa. Konkreettista syytä tähän oletukseen ei ole. Eikä voikaan olla, koska se on pötyä.

Pääkirjoitus kaivaa esille erityistapauksia saadakseen pontta ajatukselleen, muun muassa jotkin someyrittäjät, joiden arvoon on pumpattu keinotekosesti ilmaa tulevista tuotoista.

Toki yritysverotusta voidaan ehdottaa kiristettäväksi. Mutta samalla pitää kertoa myös toimenpiteen negatiiviset vaikutukset ja arvioida, kuinka paljon prosentuaalinen korotus vaikuttaa euromääräiseen valtion tulojen kasvuun tai jopa vähenemiseen. Tämä verotason optimointi on peruspohdintaa. Politisoituneessa keskustelussa se tupataan unohtamaan.

Ja kuten liian usein, Helsingin Sanomat kirjoittaa poliittisesti ja painottaa kirjoituksessaan vain yhtä puolta asiasta – sitä mikä sopii lehden maltilliseen vasemmistolaiseen linjaan. ”Osinkoveron muutoksilla voitaisiin lihottaa valtion kassaa”, lehti kertoo yksiselitteisesti. Oli se sitten totta tai ei.

PÄÄMIESKERHO JA RANUAN HILLATORI

 

Pääministeri Petteri Orpon lomaa ja hänen sen vuoksi väliin jättämäänsä kokousta on puitu toden teolla. Kohua ja mustamaalausta on yritetty rakentaa tekemällä kärpäsestä härkänen. Jälleen me kansalaiset saamme nähdä lehdistön, puoluepolitiikan ja poliittisesti kallellaan olevien tutkijoiden alennustilan ja suhteellisuudentajun puutteen.

Ja samalla voimme taas huomata, kuinka kaikki älämälöön pitäjät eivät edes tiedä mistä puhuvat.

Euroopan poliittinen yhteisö (EPC) ei ole järjestö vaan vapaamuotoinen keskusteluforum, johon osallistuu EU:n ulkopuolisiakin maita, sellaisia kuin esimerkiksi Albania, Ukraina ja Iso-Britannia. Sinne pääministeri ei mennyt vaan sopi presidentti Aleksander Stubbin kanssa, että tämä edustaa Suomea.

Ja sitten Orpo mokoma lähti lomalle kertomatta koko maailmalle vapaahetkensä yksityiskohtia.

Soppa oli valmis. Tai pikemminkin myrsky vesilasissa.

Oppositiosta rääyttiin, kuinka kokouksessa ei ollut EU-asioista vastaava pääministeri vaan tasavallan presidentti. Vastaushan oli selvä: tämä ei ollut EU-kokous, eikä kyse ollut mistään virallisesta EU-instituutiosta. Olipahan vain keskustelukerho valtionpäämiehille.

Tämä ei estänyt SDP:n Tytti Tuppuraista olemaan huolissaan siitä, kuinka perustuslain edellyttämä parlamentaarinen vaikuttaminen toteutuu käytännössä, kun kerhossa on presidentti eikä Orpo.

Tuppurainen lisäsi vielä tunnetta lausumiinsa.

Hän sanoi dramaattisesti, että tilanteen taustalla on yhä ”pimeä kohta”.  Tuppuraisen kuvailema pimeys vallitsee kuulemma siinä, kuinka päätös Stubbin edustusroolista kokouksessa tehtiin.

”Me emme tiedä, missä ja kenen toimesta on tehty päätös, että Suomea poliittisen yhteisön kokouksessa edustaa tasavallan presidentti”, Tuppurainen sanoo.

Herran duudelis tätä pimeyden syvyyttä!

Niin, siis EPC ei ole yhteisö vaan valtionpäämiesten keskustelukerho, ainakin toistaiseksi jäsentymätön. Ei mitään tekemistä perustuslain eikä parlamentaarisen vaikuttamisen kanssa. Eikä kyse ollut EU:sta tai EU:n kautta tapahtuvista suhteista muihin maihin. Eikä tällä kerholla ole edes vakiintuneita toimintamuotoja, saati sääntöjä.

Niinpä jopa Ruotsi saattoi pyytää Stubbia edustamaan maataan. Tätä omituisuutta ei valpas media ole repostellut tarpeeksi.

Hesarin Salla Vuorikoski veti esiin Sanna Marin -kortin.

“Marin ei olisi jättänyt Eurooppa-kokousta presidentti  Sauli Niinistön hoidettavaksi”, Vuorikoski hehkuttelee ja jatkaa kuinka Marinin ja Niinistön välillä “käytiin vuosien aikana jatkuvaa rajariitaa”.

No, tällaisesta pikkuasiasta kuin EPC:n kokoukseen osallistumisesta ei voi saada aikaan rajariitaa eikä perustuslaillista ongelmaa eikä mikään muutakaan – ellei poliittisista syistä halua yrittää lyödä Kokoomuksen herroja karahkalla päähän.

Valtio-opin professori Tapio Raunio Tampereen yliopistosta liittyy kööriin. ”Orpon tulee olla tarkkana, jottei presidentti hamua ulkopolitiikassa enemmän valtaa kuin perustuslaissa sallitaan”, hän lausahtelee painavia sanojaan, mahdollisesti poliittisista tai aatteellisista syistä, eivät ne ainakaan tutkijan analyyttisiä sanoja olleet.

Vallankäyttöongelma kerhotasolla, totta vie. Ei tässä nyt ihan vielä ollut siitä kyse, että Stubb olisi hamunnut itselleen suurta määrää valtaa. Sen olisi professoritason tutkija voinut tuoda esille.

Katsokaa vähän asioiden kokoluokkaa, hyvät korkeasti sivistyneet poliitikot, journalistit ja professorit.

Ja sitten tämä suuren kesäskandaalin toinen puolisko. Pääministeri ei kertonut lomastaan tarpeeksi! Voi kauhistus. Ei riitä että kertoo loman aiheeksi perhesyyt, pitää kertoa jokainen merkityksetön yksityiskohtakin, vaativat ne journalistit ym ym  jotka ilmeisesti ovat kansakunnan johtajien yläpuolella istuvia kontrolliviranomaisia.

Taas löytyy professorikin paasaamaan, tällä kertaa Itä-Suomen yliopistosta.

Julkisoikeuden professori Tomi Voutilainen sanoo, että lomaviesteissä on kyse julkisuuslain tarkoittamasta asiakirjasta, kun pääministeri ilmoittaa valtioneuvoston kanslialle olevansa tiettynä päivänä lomalla tai muuten estynyt hoitamaan tehtäviään.

Olisi siis pitänyt kertoa kaikille, että vaimolla on syntymäpäivät ja missä niitä vietetään ja mitä vielä nyt valtiovallan kontrollin kannalta onkin näiden sormenheristäjien mielestä tarpeellista.

Ja nämä vaatimukset siis, vaikka asiat olivat Suomen osalta hoidossa keskustelukerhossa, ja kaikki hyvin valtakunnassa.

Helsingin Sanomat veti laatujournalismin rimanalituksen pääkirjoitussivunsa varsinaisessa klikkiotsikossa: “Oliko oikein panna vaimo etusijalle? Asiantuntijat vastaavat”.  Avioliittoasiantuntijatko? En viitsinyt lukea mitä otsikon takana oli. Raja minunkin ajan käytölläni on.

Iltasanomien Olli Waris onnistui kuitenkin löytämään aiheesta vielä mitättömämmän yksityiskohdan.

Hän kirjoittaa: “Yhä erikoisemmaksi tilanne muuttui, kun Orposta julkaistiin kuva Ranuan hillatorilta. Orpo oli vieraillut Ranualla kokousta seuranneena päivänä.

Heräsi kysymys, missä Orpo seikkaili, kun hänen sijaisensa oli Blenheimin palatsissa edustamassa Suomea.”

No, onpa erikoinen tilanne: pääministeri torilla! Vastaushan tuli sitä paitsi tuossa Wariksen omasa kirjoituksessa, miksi hän yhä sitä jahkailee. Ranuan hillatorillahan Orpo seikkaili! Skandaali?

Se täytyy myöntää, että Ranuan hillatori on Blenheimin palatsin vastakohta.

Sitten kun eteeni putkahti kuvia Rajavartiolaitoksen kämpästä, jossa Orpo yöpyi, haluni tonkia tätä likasankoa lopahti lopullisesti.

Ankea pieni tupa kerrossänkyineen jossain ei missään. Pitäisikö tätä nyt kadehtia vai mitä pitäisi tehdä? Miksi joku journalisti nämäkin kuvat on kaivanut esiin?

Parempi on lopettaa omalta osaltani tämän asian käsittely ja palata omaan, mittasuhteiltaan ja arvostelukyvyltään miellyttävämpään maailmaani.

KARJALASTA EI KAJAHDA

 

Yllättäen Karjala ja karjalaisuus on noussut keskustelunaiheeksi. Vähemmän yllättäen keskustelun panivat alulle “aktivistit”, jotka menivät mokomat tuhrimaan Elias Lönnrotin patsaan kolonialismi-sanalla.

(Sivuhuomautuksena: eräs määritelmä aktivistille on “henkilö, joka ei vaivaudu muuttamaan yhteiskuntaa hakeutumalla vaikutusvaltaisiin tehtäviin ja purkaa turhautumistaan omaan kykenemättömyyteensä negatiivisilla tai tyhjänpäiväisillä toimilla, kuten istumalla kadulla tai hajottamalla omaisuutta”).

Tuhrijaksi ilmoittautui karjalaisten “aktivisti”ryhmä. Taas valutetaan kuin vesihanasta latteita muotisanoja, joilla kuvitellaan lisättävän vakuuttavuutta: kolonialistiset ajattelutavat, “moninaisuus on häivytetty” jne.

Sen varmistamiseksi, että kaikki tietäisivät kyseessä olevan pölhövasemmistolaisten melskaaminen, muistetaan mainita Afrikan Tähti -pelistä noussut kohu (vaikka kohu rajoittuikin vain “aktivistien” nurinaan) ja kertoa, että on kyse “’muiden poikkileikkaavien vähemmistöjen´ näkökulmien tuomisesta vasemmistolaiseen liikehdintään”.

Luonnollisesti töhrimisen takana on  itseään “antifasistiseksi kollektiiviksi” kutsuva porukka.

Töhrimis”aktivismin” pohjalla on ajatus siitä, että Kalevala on “kulttuurisesti omittu” (lisää joutavanpäiväisiä muotisanoja) karjalaisilta suomalaisille, ja se kollektiivin ilmeisen vääränä pitämä ajatus, että Karjala olisi jotenkin osa Suomea. Ja siitä päästäänkin sujuvasti Suur-Suomi -ajattelun (joka varmaan näiden neropattien mielestä on samaa kuin fasismi) hämmästelyyn.

Lönnrot siis kuulemma varasti Kalevalan runot karjalaisilta ja pani vielä päälle omiaan ja – hui kauhistus – suomalaisia runoja!

Katsotaanpa miten asiat oikeasti ovat.

Ensinnäkin, Elias Lönnrot oli suomen kielen kehittämisen tärkein nimi 1800-luvulla. Suosittelen tutustuaan mm. hänen sanakirjoihinsa ja uudissanojensa määrään.   Kalevala oli vain yksi teos hänen mittavassa työssään.

Toiseksi, Kalevalan karjalaiset runot olivat suullista perinnettä. Vain yksi mies nousi esiin keräämään ne suurella vaivalla pitkin Karjalan metsiä alkeellisissa oloissa matkustellen. Kalevalan runous, siltä osin kuin se kerättiin Karjalassa, olisi painunut kokonaan unholaan ilman Lönnrotia.

Kolmanneksi, karenialismi ei ollut kolonialismia. Se oli ihannoivaa, nykymittapuun mukaan yltiöromanttista kaipuuta johonkin, jota ei reaalimaailmassa ollut olemassa. Aate pitää asettaa tähän kontekstiin. Suomi ja karenialistit eivät “kolonialisoineet” yhtä Suomen maakuntaa kulttuurisesti vaan kehittivät ideaalimaailmaa.

Kukaan ei liene väittänyt tai kiistänyt, että Karjala oli muutakin kuin kalevalainen “laulujen kotimaa”. Viipuri oli Suomen kansainvälisin, toiseksi suurin kaupunki, ja koko maakunta oli vireä niin taloudellisesti kuin muutoinkin. Muilta osin Karjala oli samanlaista maaseutua kuin muukin Itä-Suomi. Nämä kaikki faktat olivat yleistä tietoa.

Karjalaisia on tosin usein katsottu epäilevästi ja halveksivasti venäläisiksi. Mutta samaan tapaan Karjalassa puhuttiin länsisuomalaisista ruotsalaisina. Raja-aitoja oli ja on eri alueiden välillä.

“Aktivistit” tuovat paheksuvasti esille, että Lönnrot ja kumppanit kuvittelivat Karjalan olevan osa Suomea. Tämäkin pitää nähdä historiallisessa kontekstissa. Suomi oli ollut osa Ruotsia ja Venäjän imperiumia eikä suinkaan oma kansallisvaltionsa. Ja nimenomaan Suomen itäraja oli liikkunut eestaas vuosisatojen ajan.

Mikä olisi Suomen oikea raja? Karjalassa ei ollut perinteisesti kyse valtiosta vaan heimosta, jonka kieli oli osin varsin lähellä suomea, osin kauempana. Eikä tarvitse mennä järin kauas historiaan, kun suomi ja muut suomensukiset kielet eivät olleet nykyiseen tapaan eriytyneet.

Jos unohdetaan melko pilvissä leijaileva ajatus Karjalasta itsenäisenä valtiona, kumpaan sen pitäisi kuulua: Suomeen vai Venäjään?

Karjalaiset evakot voinevat kertoa, kumpaan maahan he mieluummin kuuluivat sodan jälkeen.

Karjala on lähihistoriassa ollut on ja on yhä - siltä osin kuin Neuvostoliitto ei onnistunut tuhoamaan - kulttuurisesti ja kielellisesti osa Suomea, ja sen moninaiset perinteet, laulut ja runot, mutta myös kauppatavat, sosiaaliset tavat jne. ovat rikastuttaneet Suomea. Mutta samoin ovat rikastuttaneet muutkin maakunnat.

Valtioiden rajat toki asettuvat monilla eri tavoilla, ja valitettavan usein voimapolitiikan keinoin, eivät luonnollisille paikoilleen. Suomessa näin on ennen kaikkea Karjalan, rajamaakunnan osalta.

Tämän saanen sanoa ääneen, vaikka en kannata Suur-Suomi -idealismia.

Lönnrot ei ryövännyt Karjalaa, sanokoot identiteettipolitiikan ja kulttuurisen omimisen hämäräalueilla pelleilevät muka-intellektuellit mitä tahansa. Hän toi Suomen kansan tietoisuuteen erään Karjalan sivistyksellisen osa-alueen. Se on onneksemme paljolti hänen ansiostaan säilynyt ja on osa yhteistä, maailmanmaineeseen kohonnutta kulttuuriperintöämme – vaikkakin toki Lönnrotin muokkaamana.

Mielenkiintoista olisi tietää, kuinka paljon Kalevalan runot ovat kulkeutuneet suomensukuisten kielien alueella paikasta toiseen. Kaikki karjalaiseksi väitetytkään runot eivät ole välttämättä karjalaisia.

Myrsky vesilasissa Lönnrotin asemasta ja Suomen kolonialismista on nähtävä vain turhautuneiden vasemmisto”aktivistien” toiminnan yhtenä sivujuonteena.

AIHEIDEN PALAPELI

 

TULEE MIELEEN paljon kirjoitusaiheita, joista ei ole aikaa kokonaista blogia työstää. Päätin siis kirjoittaa lyhyitä, maksimissaan viiden rivin muistiinpanoja joistain tämän aamun ajatuksista. Kiusallisen paljon jää sanomatta, ja lukija voi saada aivan väärän käsityksen ajatuksistani. Mutta tässä niitä silti on, ehkä palaan johonkin aiheeseen tarkemmin joskus toiste.

Onko, arvoisa lukija, jokin alla olevista aiheista sellainen, josta haluaisit lukea enemmän? Kirjoita kommentteihin! Otan ehdotuksia vastaan myös muista aiheista.

---

KÄNNYISTÄ KOULUISSA kohistaan taas. Oppilaat puhuvat oikeuksistaan ja aikuiset perusoikeuksiin kajoamisesta. Enemmistö tajuaa onneksi, ettei elämä ole pelkkiä oikeuksia. Oppilaan velvollisuus on oppia. Sana ”sivilisaatio” tulee Rooman valtakunnasta. Cives tarkoitti kaupungin kansalaista ja siitä johdettu sana sivilisaatio tarkoitti kansalaisten oikeuksia JA velvollisuuksia. Ilman molempien läsnäoloa ei ole sivilisaatiota - eli sivistystä.

--

YHDYSVALLOISTA PUHUTAAN taas Kamala Harrisin etsiessä varapresidenttiehdokasta rinnalleen. Miksi Suomessa retostellaan niin paljon Amerikan asioita? Tärkeimmät kulttuuriset ja kauppasiteet sekä maantieteellinen läheisyys ovat Eurooppaan. Vastaus: toimittajat osaavat suomen lisäksi vain englannin kieltä. Yhdysvallat on toki tärkeä maa Suomenkin kannalta, mutta niin ovat myös Kiina, Saksa, Ruotsi, Afrikka kokonaisuutena…

--

KOULUT ALKAVAT, ja taas kehotetaan autoilijoita varomaan pikku koululaisia. Aivan oikein, lapset eivät hahmota liikennettä ja ovat kokonsa vuoksi vaikeasti havainnoitavia, ja tragedioita pitää välttää. Mutta miksei kukaan koskaan puhu siitä, että olemme luoneet yhteiskunnan, jossa – toisin kuin varsin monissa maissa – pienokaiset eivät edes saa liikkua ilman aikuista. Koulubussit, aikuiset saattajat varmistavat, ettei onnettomuuksia satu.

--

SAAMME USEIN PÄIVITELLÄ vallan vahtikoiralauman räksytystä: Riikka Purran tai jonkun muun, toimittajan kanssa eri mieltä olevan poliitikon ajatusten vahvaa kritiikkiä. Olisiko mahdollista ottaa itse kunkin toimittajan henkisen kehityksen ohjelmaan, että toisinajattelijat ovat vain eri mieltä – syystä tai toisesta – eivätkä pöyristyttävän pahoja. Lopputulos: kiinnostavampia, asiaa monelta puolelta valottavia lehtijuttuja.

--

POLIITIKOT PUHUVAT kyllä aivan oikeastikin usein puuta heinää. Miksei edes tärkeimpiin poliittisiin paikkoihin ole pääsykoetta, rekrytointihaastattelua, psykologisia tutkimuksia ja kelpoisuusvaatimuksia, kuten paljon vähämerkityksisempiin työpaikkoihin? Oletan että syy on demokratian väärinymmärtämisestä.  Kuvitellaan, että yleinen äänioikeus tarkoittaa, että kuka tahansa tumpelo saa päättää asioistamme.

--

ON HELPPO TESTATA, johtuuko jokin poliittinen näkemys suoraan vasemmisto- tai oikeistolaisuuteen sitoutuneisuudesta eikä omalla järjellä ajattelusta. Jos ylistää aina ja kritiikittömästi yhteiskunnan toimia ja julkisen vallankäytön ja päätöksenteon ylivertaisuutta, on vasemmistolainen. Oikeistolainen taas lähtee ihmiskeskeisyydestä ja ajattelee, että ilman kansalaisten toimintaa ei mikään voi toimia.

OLEMMEKO AINA VÄÄRÄSSÄ

 

Universaalin totuuden etsijät pettyvät, kun maailma kulkee kuin vuoksi ja luode eikä suoraviivaisesti eteenpäin. Jokainen sukupolvi, jokainen sivistyspiiri luo omat ihanteensa.  

On ollut surullista seurata, kuinka tuttavaperheessä, jonka vanhemmat ovat antaumuksellisia punavihreitä, lapset sanoutuvat irti vanhempiensa kvasiuniversaalista totuudesta ja kiinnostuvat enemmän hiusten koristelemisesta kiiltävillä hiukkasilla ja ulkonäköön liittyvästä turhasta kulutuksesta.

Mutta niin maailma toimii. Lapset protestoivat vanhempiaan vastaan, silloinkin kun nämä julistavat ehdottomana pitämäänsä totuutta.

Itse yritän pysyä kiinni todellisuudessa ja pitää silmäni auki tieteentekijän tavoin, ja siksi tieteen saavutukset kiinnostavat, vaikka nekään eivät tuppaa olemaan lopullisia. Liian usein ihmiset etsivät tieteenkin parista joko universaalia, lopullista totuutta tai sitoutuvat omaan, valistumattomaan ajatusmaailmaansa, tai vielä pahempaa, jonkin ideologisen ryhmän tyhmyyteen, joka joukossa tiivistyy. Henkilökohtainen totuus voi johtua monenlaisesta sokeudesta, ellei syvällistä tietoa ole sisäistettynä ja pohdittuna.

Otetaanpa esimerkki.

Eräs meille syötetty vallitseva totuus on sähköauton tarpeellisuus ympäristön suojelemiseksi. Valistunut ajattelija katsoisi sähköautotuotannon elinkaaripäästöjä, mutta keskustelu ”unohtaa” useimmiten tällaisen tarkastelun. Vaatii aktiivista tiedonhankintaa, jotta huomaisi muun muassa sellaisen tosiasian, että Japanissa suuret autotehtaat (erityisesti Toyota) kehittävät uudenlaisia ottomoottoreita, mm. ammoniakilla tai maatalousjätteisiin perustuvia biometaanilla toimivia moottoreita. Vetyautotkin mainitaan vain alaviitteenä, vaikka niiden kehitys tulevaisuuden ratkaisuna on aivan mahdollinen.

Julistava totuus (universaaliksi meille tuputettu) keskittyy vain kertomaan diesel- ja bensiiniautojen synneistä ja sähköautojen siunauksellisuudesta, Tyypillinen idealistinen, tieteelliselle havainnoimistavalle vieras musta-valkoinen asetelma.

Ihmisen on helpointa elää joko jonkin vertaisryhmänsä marionettina ja kuvitella näiden luotettavina pidettyjen samanmielisten kertomusten olevan totuutta ja todellisuutta – tai sitten vähät välittää muiden tuputtamista totuuksista ja uskoa oman vajavaisen tietopohjansa tarjoamaan turvalliseen individualistiseen totuuteen, ja samalla todellisuuteen joka voi olla pelkkä harhakuva.

Tai sitten uskonnonomaisesti etsitään universaalia totuutta ja ummistetaan silmät todellisuudelta.

Blogistinne jatkaa silti pitkää tietänsä totuuden etsijänä ja toivoo löytävänsä edes kokonaisia leipäpaloja eikä pelkkiä murusia.