KARJALASTA EI KAJAHDA

 

Yllättäen Karjala ja karjalaisuus on noussut keskustelunaiheeksi. Vähemmän yllättäen keskustelun panivat alulle “aktivistit”, jotka menivät mokomat tuhrimaan Elias Lönnrotin patsaan kolonialismi-sanalla.

(Sivuhuomautuksena: eräs määritelmä aktivistille on “henkilö, joka ei vaivaudu muuttamaan yhteiskuntaa hakeutumalla vaikutusvaltaisiin tehtäviin ja purkaa turhautumistaan omaan kykenemättömyyteensä negatiivisilla tai tyhjänpäiväisillä toimilla, kuten istumalla kadulla tai hajottamalla omaisuutta”).

Tuhrijaksi ilmoittautui karjalaisten “aktivisti”ryhmä. Taas valutetaan kuin vesihanasta latteita muotisanoja, joilla kuvitellaan lisättävän vakuuttavuutta: kolonialistiset ajattelutavat, “moninaisuus on häivytetty” jne.

Sen varmistamiseksi, että kaikki tietäisivät kyseessä olevan pölhövasemmistolaisten melskaaminen, muistetaan mainita Afrikan Tähti -pelistä noussut kohu (vaikka kohu rajoittuikin vain “aktivistien” nurinaan) ja kertoa, että on kyse “’muiden poikkileikkaavien vähemmistöjen´ näkökulmien tuomisesta vasemmistolaiseen liikehdintään”.

Luonnollisesti töhrimisen takana on  itseään “antifasistiseksi kollektiiviksi” kutsuva porukka.

Töhrimis”aktivismin” pohjalla on ajatus siitä, että Kalevala on “kulttuurisesti omittu” (lisää joutavanpäiväisiä muotisanoja) karjalaisilta suomalaisille, ja se kollektiivin ilmeisen vääränä pitämä ajatus, että Karjala olisi jotenkin osa Suomea. Ja siitä päästäänkin sujuvasti Suur-Suomi -ajattelun (joka varmaan näiden neropattien mielestä on samaa kuin fasismi) hämmästelyyn.

Lönnrot siis kuulemma varasti Kalevalan runot karjalaisilta ja pani vielä päälle omiaan ja – hui kauhistus – suomalaisia runoja!

Katsotaanpa miten asiat oikeasti ovat.

Ensinnäkin, Elias Lönnrot oli suomen kielen kehittämisen tärkein nimi 1800-luvulla. Suosittelen tutustuaan mm. hänen sanakirjoihinsa ja uudissanojensa määrään.   Kalevala oli vain yksi teos hänen mittavassa työssään.

Toiseksi, Kalevalan karjalaiset runot olivat suullista perinnettä. Vain yksi mies nousi esiin keräämään ne suurella vaivalla pitkin Karjalan metsiä alkeellisissa oloissa matkustellen. Kalevalan runous, siltä osin kuin se kerättiin Karjalassa, olisi painunut kokonaan unholaan ilman Lönnrotia.

Kolmanneksi, karenialismi ei ollut kolonialismia. Se oli ihannoivaa, nykymittapuun mukaan yltiöromanttista kaipuuta johonkin, jota ei reaalimaailmassa ollut olemassa. Aate pitää asettaa tähän kontekstiin. Suomi ja karenialistit eivät “kolonialisoineet” yhtä Suomen maakuntaa kulttuurisesti vaan kehittivät ideaalimaailmaa.

Kukaan ei liene väittänyt tai kiistänyt, että Karjala oli muutakin kuin kalevalainen “laulujen kotimaa”. Viipuri oli Suomen kansainvälisin, toiseksi suurin kaupunki, ja koko maakunta oli vireä niin taloudellisesti kuin muutoinkin. Muilta osin Karjala oli samanlaista maaseutua kuin muukin Itä-Suomi. Nämä kaikki faktat olivat yleistä tietoa.

Karjalaisia on tosin usein katsottu epäilevästi ja halveksivasti venäläisiksi. Mutta samaan tapaan Karjalassa puhuttiin länsisuomalaisista ruotsalaisina. Raja-aitoja oli ja on eri alueiden välillä.

“Aktivistit” tuovat paheksuvasti esille, että Lönnrot ja kumppanit kuvittelivat Karjalan olevan osa Suomea. Tämäkin pitää nähdä historiallisessa kontekstissa. Suomi oli ollut osa Ruotsia ja Venäjän imperiumia eikä suinkaan oma kansallisvaltionsa. Ja nimenomaan Suomen itäraja oli liikkunut eestaas vuosisatojen ajan.

Mikä olisi Suomen oikea raja? Karjalassa ei ollut perinteisesti kyse valtiosta vaan heimosta, jonka kieli oli osin varsin lähellä suomea, osin kauempana. Eikä tarvitse mennä järin kauas historiaan, kun suomi ja muut suomensukiset kielet eivät olleet nykyiseen tapaan eriytyneet.

Jos unohdetaan melko pilvissä leijaileva ajatus Karjalasta itsenäisenä valtiona, kumpaan sen pitäisi kuulua: Suomeen vai Venäjään?

Karjalaiset evakot voinevat kertoa, kumpaan maahan he mieluummin kuuluivat sodan jälkeen.

Karjala on lähihistoriassa ollut on ja on yhä - siltä osin kuin Neuvostoliitto ei onnistunut tuhoamaan - kulttuurisesti ja kielellisesti osa Suomea, ja sen moninaiset perinteet, laulut ja runot, mutta myös kauppatavat, sosiaaliset tavat jne. ovat rikastuttaneet Suomea. Mutta samoin ovat rikastuttaneet muutkin maakunnat.

Valtioiden rajat toki asettuvat monilla eri tavoilla, ja valitettavan usein voimapolitiikan keinoin, eivät luonnollisille paikoilleen. Suomessa näin on ennen kaikkea Karjalan, rajamaakunnan osalta.

Tämän saanen sanoa ääneen, vaikka en kannata Suur-Suomi -idealismia.

Lönnrot ei ryövännyt Karjalaa, sanokoot identiteettipolitiikan ja kulttuurisen omimisen hämäräalueilla pelleilevät muka-intellektuellit mitä tahansa. Hän toi Suomen kansan tietoisuuteen erään Karjalan sivistyksellisen osa-alueen. Se on onneksemme paljolti hänen ansiostaan säilynyt ja on osa yhteistä, maailmanmaineeseen kohonnutta kulttuuriperintöämme – vaikkakin toki Lönnrotin muokkaamana.

Mielenkiintoista olisi tietää, kuinka paljon Kalevalan runot ovat kulkeutuneet suomensukuisten kielien alueella paikasta toiseen. Kaikki karjalaiseksi väitetytkään runot eivät ole välttämättä karjalaisia.

Myrsky vesilasissa Lönnrotin asemasta ja Suomen kolonialismista on nähtävä vain turhautuneiden vasemmisto”aktivistien” toiminnan yhtenä sivujuonteena.